Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

 

Some legends are told
Some turn to dust or to gold

Tekeminen | "Puhe" | #Ajatukset# | #"Telepatia"# | //Roolin ulkopuolinen huomautus//

 

 1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: E.M.

22.12.2018 20:01
Daniel

Autoon päästyämme hiljainen tunnelma jatkui, eikä ahdistuneisuuteni kadonnut minnekään Valiumin aiemmista otoista huolimatta. Ei ajatuksieni eikä Damianin takia. Sillä vaikka toinen olikin hiljaa, saatoin aistia, että hän olisi halunnut viskata minut ulos liikkuvasta autosta.
Sitä Damian ei kuitenkaan tehnyt, vaan pääsin ehdin nahoin tutulle parkkipaikalle - jos niin siis saattoi sanoa. Omalla tavallaan siinä vaiheessa kuitenkin odotin helvetinmoista läksytystä. Sitäkään en kuitenkaan saanut, vaikka Damian sammutti moottorinkin. Hän vain lähti nousemaan ylös autosta, minkä seuraamuksena avasin pelkääjänpaikan oven. Tavarani nappasin oikeaan käteeni ja kapusin ulos autosta. Sen enempää en sitten ehtinytkään tehdä tai tajuta ennen kuin pelkääjän puolelle astellut Damian otti minua rinnuksista ja tönäisi selkäni autoa vasten. Tai tokihan kantamukseni tipautin kädestäni, jälkikäteen siis. Osin se tosin oli yllätyskertoimen aiheuttama reaktio ja vain osin tahallinen. Käsien kohottaminen otteesta irti pääsemisen vuoksi jäi kuitenkin siinä vaiheessa vain ajatukseksi, samoin kuin toteamus selän ikävästä pamahduksesta auton koria vasten.
Suoraan sanottuna kun en yhtään edes tajunnut toisen mottaavan minua naamaan, en ennen kuin jo tunsin rystysten iskun silmäkulman ja nenävarren alueella. Ja se isku ei todellakaan ollut mikään pikkuhipaisu, vaan päässäni kyllä heilahti ikävästi ja auttamatta tunsin kuinka iskun ottanutta aluetta alkoi heti särkemään. Iskusta toipumiseen menikin aikaa kallisarvoiset sekunti tai pari ennen kun sain kohotettua käsiäni päästäkseni kauemmas toisesta. Ja siis käsiäni. Minä kun kohotin myös siteeseen käärityn vasemman käteni, tai ainakin yritin.
Yrityksieni kautta sain kuitenkin lähinnä otteen toisen ranteista(?). Damian oli nimittäin saanut jo otettua paremman otteen rinnuksistani, mitä kautta irti pääseminen kunnolla toimivan yhden käden kautta altavastaajan asemasta oli liki mahdotonta. Varsinkin tunnetilastani ja toisen puheiden alusta johtuen.
Ja jälkikäteen mietittynä olisin mieluummin ottanut Damianilta kunnon löylytyksen kuin sanat, jotka sain. Toinen nimittäin laukoi totuuksia päin naamaani aloittaen siitä, että jos mokaisin seuraavan kerran, hän tappaisi minut. Oikeasti. Se ei kuitenkaan ollut sanoista millään tapaa pahin.
Eniten minuun nimittäin tuntuivat osuvan sanat siitä, miten William oli rikki tekosieni takia. Etten ansainnut Williamia. Yhtäkkiä tilanne tuntui olevan kuin toisintoa sairaalalta, siis siltä ajalta kun olin ollut halvaantunut jaloistani. Paitsi, ettei tuolloin Damian ollut fyysisesti kimpussani. Joka tapauksessa ajatukseni tuntuivat olevan tismalleen samaa mieltä Damianin kanssa. Ajattelin vain itseäni, enkä osannut sanoa mitään toiselle vastaan. En edes osannut peittää ahdistusta ja epätoivoa katseestani suuttumuksen alle, vaikka toinen olikin lyönyt minua.
Loput sanat eivät sitten olleet sen helpompia vastaanotettavia, sillä jatkuivathan Damianin äänensävy ja sanojen perimmäinen tarkoitus samalla tiellä. Ja jos Damian ei olisi ollut siinä naamani edessä tai jos en olisi ottanut sairaalassa Valiumia, olisin saattanut jopa lähteä itkemään. Siltä minusta oikeasti tuntui kun muutaman kilometrin pituisen litanjansa jälkeen Damian käski minua painumaan vittuun silmistään ja päästi kovakouraisesti otteensa irti. Sentään hän ei kuitenkaan heittänyt minua sivuun(?), mitä kautta tajusin nojautua eroon autosta vasta toisen askeltua jo auton taakse. Sen perään toimintani sitten olikin hätiköityä ja nopeaa, ja nappasin kamani maasta ennen kuin jo poistuin rivakasti Damianin autosta kauemmas. Ahdistus painoi rinnassani ja jo kahden askeleen jälkeen hengitin suun kautta itseäni rauhotellakseni. Ei sillä tosin, että se olisi toiminut, mitä kautta jouduin vilkaisemaan taakseni kuullessani Damianin avaavan auton oven ja sitä kautta lähteävän(?). Minä puolestani jatkoin matkaani parkkipaikalta kohti kotia. En välittänyt edes silmäkulmani pahenevasta jomotuksesta. Tahdoin vain Williamin luokse.
Kerrostalon aulaan ehdittyäni hätäilty askellukseni tuli kuitenkin pysähtyneeksi muutaman askeleen aikana. Damianin sanat pääsivät nimittäin toistumaan ajatuksissani, mitä kautta ajatus kotiin menostakin tuntui alkavan ahdistaa. Entä jos Williamkin olisi tajunnut, etten ansainnut häntä? Entä jos hän katsoisi saaneensa tarpeekseen minun palatessa ahdistus kurkussa? Entä jos vain taas kaataisin tämän kaiken toisen niskaan? Niihin ajatuksiin pysähdyin varmaankin muutamaksi minuutiksi.
Yhtäkkiä havahduin nimittäin ylempää tulleisiin askelten ääniin, mikä sai minuun vauhtia. En tahtonut törmätä kehenkään. Onnekseni - jos niin saattoi siis millään tapaa tässä tilanteessa enää sanoa - pääsin hissiin saman tien ja suljin hissinovet nappulasta. Kukaan ei ehtinyt nähdä minua. En edes minä itse, sillä vältin hissin takaseinän peiliin katsomisen. Tiesin näkemättäkin, että vasen silmäkulmani oli lähtenyt punoittamaan ja tummenemaan. Ja varmaan myöskin turpoamaan, jos jomotuksen tasosta saattoi mitään sanoa.
Ylöspäin matkani jatkui kuitenkin vasta lyhyen pohdinnan jälkeen. Lähinnä vain koetin sulloa ahdistukseni jonnekin alas, mikä tuntui päin vastaisesti vain lisäävän painoa rinnassani. Se kuitenkin tuntui ainoalta keinolta, joten päätin vain purra leukojani yhteen päätöksen pitääkseni samalla kun hissi pysähtyi ja ovet avautuivat. Kämpän ovella tarvitsin kuitenkin uudemman hengähdystauon ennen kuin soitin ovikelloa. Avaimia minulla kun ei ollut mukanani(?). Ei, vaikka kuinka olisin toivonutkin olevan.

Nimi: Lehw

20.12.2018 15:14
Damian

Odotin, että mänttipää saisi asiansa hoidetuksi, minkä jälkeen marssin takaisin autolleni. Daniel olisi toki voinut siirtää minun makuuni vähän nopeammin tossua toisen eteen, mutta mentiin sitten etanoimalla. Saisipa William ainakin enemmän aikaa kasata itseään tai mitä lie.
Autolle päästyäni istuin suoraan kuskin paikalle valmiina lähtöön. Kun arvoisa melkeis sulhaspoika päätti istuttaa takapuolensa alas ja vyötti itsensä kiinni istuimeen, starttasin auton ja peruutin pois parkkiruudusta. Sen jälkeen matka jatkui hiljaisuudessa, mutta pidin huolta siitä, että kanssamatkustajallani oli koko ajan sellainen fiilis, että kusessa oli. Koska niin hän oli. Aivan helvetin kusessa, sillä minä en katselisi tällaista enää. Williamilla oli lehmän hermot ja niin pois päin, tuo sieti vaikka minkälaista paskaa lappoi niskaan, mutta kyllä serkunkin sietokyvyllä oli rajansa. Ja jos otti huomioon, miten mulkku hänen porukkansa olivat olleet, poika ansaitsi parempaa.

Kun pääsin takaisin kaksikon talon parkkipaikoille, sammutin autoni ja nousin ulos. Vieläkään en sanonut Danilelille mitään, mutta kiersin ystävällisesti auton toiselle puolelle, ja heti, kun toinen pääsi kunnolla seisovilleen, nykäisin miestä rinnuksista ja tömäytin selkä vasten upeaa mustaa urheiluautoani(?) välittämättä mahdollisista naarmuista tai lommoista. Heti sen perään mottasin Danielia tuntuvasti nyrkillä naamaan(?) ennen kuin otin jälleen paremmin kiinni toisen rinnuksista(?) valmiina kuitenkin puolustamaan itseäni, jos toinen päättäisi alkaa rettelöitsemään pahemminkin. Vastaväitteille en lotkauttanut korvaanikaan.
"Jos sä mokaat tän, niin mä tapan sut", aloitin kylmästi ja sellaiseen äänensävyyn, että tästä oli leikki kaukana. "Ja oletan, että sä ymmärrät, että mä en puhu lämpimikseni."
"Koska koko viime yön mä oon saanu siivota sun sotkuja ja pitää Williamia kasassa ja se on edelleen ihan helvetin rikki koska sä oot tommonen itsekäs vittupää, joka ei ymmärrä, mitä on hopeatarjottimella saanu. Koska sä et helvetti vieköön ansaitse Williamia. Et mitenkään päin. Et ikinä, jos multa kysytään."
"Mutta koska se näyttää rakastavan sua, niin saat vittu kerätä ittes ja pyytää anteeks ja kertoa, että sä välität siitä, koska nyt se ajattelee, ettei sua kiinnosta mikään, mitä se tekee, etkä arvosta sen panosta. Ja otat sen pääs pois sieltä perseestäs ja ajattelet joskus jotakuta muutakin kun vaan ittees. Koska William ei ajattele ikinä muuta kun sua ja sun tunteita, minkä takia se on taas ihan saatanan paskassa jamassa", kerroin suoraan. "Eikä se tietenkään myönnä sitä sulle, koska yhyy byhyy sulla on joku naarmu kädessä ja pari tikkiä ja voit niin huonosti, että sua pitää vaan hoivata ja unohtaa samalla kaikki omat tarpeet." Koska niin William teki. Eikä noiden kahden jutussa ollut muutenkaan minkäänlaista kontrollia. Jumalauta.
"Joten vaikka sulla on ongelmia ja paskaa, niin saat luvan miettiä aika helvetin tarkkaan miten käyttäydyt jatkossa ja miten kohtelet mun serkkua. Koska väärillä valinnoilla on seurauksia, voit luottaa mun sanaan." Katseeni oli kylmä ja täynnä vihaa.
"Ja nyt saat luvan painua vittuun mun silmistäni", lopetin ja päästin kovakouraisesti irti raukkapahan rinnuksista. Sen perään marssin takaisin kuskin paikalle valmiina lähtemään vaikka omaan kotiini hetkeksi. Päiväunet olisivat nyt paikallaan.

Nimi: E.M.

14.07.2018 12:59
Daniel

Damianin vastaus ei tietenkään voinut edelleenkään olla tahtomani. En nimittäin tilannut näsäviisastelua ja vittuilua, mikä sai minut puremaan poskihampaani yhteen samalla kun katseeni kääntyi toisen puoleen. Sen enempää ärtymys pelleilyihin ei kuitenkaan päässyt näkymään kasvoiltani ahdistuksen seasta. Ei edes sen perään kun toinen komensi minut vain vaihtamaan vaatteeni, että pääsisimme lähtemään.
Siinä tilassa en kuitenkaan oikein tiennyt mitä sanoa enää vastaan. En minäkään tahtonut vetkutella, mutta tahdoin tietää, missä mentiin. Minun piti saada tietää, missä mentiin. Sitä Damian ei kuitenkaan suostunut kertomaan, joten ahdistukseni onnistui vain jatkumaan. Enhän minä saattanut uskoa, että kaikki menisi hyvin.
Niinpä pahimpia vaihtoehtoja mielessäni pyöritellen siirryin vaihtamaan vaatteet, mikä vasemman käteni tilanteen takia tuntui haastavalta. Mieluusti olisin ottanut Williamin avuksi, kuten eilen. Tai edes tänne paikalle. Nyt jouduin kuitenkin tyytymään käytännössä yhden käden apuuni, minkä jälkeen tungin tavarani vaihtovaatekassiin ja pääsimme lähemmäs sairaalasta lähtöä.
Tiskiltä kotiutuksen yhteydessä sain vielä mukaani kotihoito-ohjeet sekä puhelinnumeron, johon voisin soittaa, mikäli kokisin myöhemmin tarvetta satuttaa itseäni enkä saisi omaa terapeuttiani kiinni. Lapun tungin lähinnä vain taskuuni. En minä nimittäin mihinkään soittaisi. Ei tällaista kävisi uudestaan, Williamin takia siis. Ei saisi tapahtua, huolimatta siitä olisinko kyseisellä hetkellä pystynyt edes lupaamaan, etten satuttaisi enää itseäni. Sitä en kuitenkaan ääneen sanonut, mitä kautta pääsimme lähtemään.
Ja sitä hetkeä en olisi myöskään kaivannut. Matka sairaalasta parkkipaikalle oli nimittäin varsin hiljainen(?) ja lähinnä vain seurasin Damiania muutaman metrin jäljessä kulkien(?). Toisaalta enpä tahtonut puhuakaan toiselle, mutta ajatuksieni kanssa oleminen ei oikein ollut sen parempikaan vaihtoehto. Automatkasta tulisi varmasti vittumainen. En edes pitänyt toisen autosta.

Nimi: Lehw

14.07.2018 10:49
Damian

Tietenkin tiesin, että Daniel olisi kaivannut jonkinlaista muutakin informaatiota tilanteesta. Mutta ettäkö ojentaisin tilannepäivityksen toiselle nyt heti hopealautaselta? Ehei. Poika saisi ensin vähän kärvistellä ennen kuin läväyttäisin faktat pöytään. Sitten hän saisi kärvistellä vähän lisää, sillä olin aika helvetin valmis toisen perseilyyn.
"Ajattelin, että yllättyisit silleen iloisesti siitä, että sait mut Willin sijaan", vastasin toisen uteluihin ja vilautin näsäviisasta hymyä. Vittuiluni paistoi kilometrien päähän. Kyllä meistä molemmat tiesivät, että Williamin Daniel olisi halunnut. Mutta William ei ollut ajokunnossa. Eikä Danielinnäkemiskunnossakaan, jos minulta kysyttiin, mutta siihen en valitettavasti voinut vaikuttaa mitenkään.
Sitä paitsi miten idiootti Daniel oikein oli? Jos William ei haluaisi häntä nähdä, tuskin hän lähettäisi minua hakemaan Danielia. Tai siis itse itseni olin lähettänyt, mutta joka tapauksessa. En minä olisi toista tullut hakemaan, jos William olisi polttanut päreensä Danielin suhteen. En ollut niin hyväsydäminen aivottomia mulkkuja kohtaan. Noup. Olisin jättänyt Danielin ihan vain oman onnensa nojaan ja hommaamaan kyytinsä miten nyt taitaisikaan.
"Joten vaiha vaatteet, niin mennään. En mä tullut tänne vetkuttelemaan."

Nimi: E.M.

09.07.2018 22:34
Daniel

Huoleni ja ahdistukseni tuntuivat kasvavan, kun Damian ei vastannut saman tien kysymykseeni vaan kulutti aikaa astahtamalla paremmin huoneen puolelle. Ja heittämällä minua kangaskassilla. Mieluustihan tosin olisin sanonut, että sain kassin väistettyä, mutta asentoni takia se oli aikalailla mahdotonta. Varsinkin kun toinen käsi oli paketissa ja kantositeessä. Halpamainen temppuhan se oli siten suoraan sanottuna, mutta tilanteen jatkot estivät aiheesta suuttumisen, vaikka ärtymys nyt koettikin lyhyesti pukata kasvoilleni.
'William on kotona.' Se nimittäin oli ainut sanallinen vastaus kysymykseeni, ja käsien ristinnästä päätellen enempää tietoa ei ollut tulossa. Vaikka siis varmastihan toinen tiesi, mitä ajoin takaa kysymykselläni.
"Ja?" sanahdin siksi kuin Damianin puolesta lausettani kiireisen kysyvästi jatkaakseni, minkä jälkeen oikaisin jalkojani ja käänsin huomioni kangaskassiin, joka oli minuun osumisen jälkeen laskeutunut sängylle pienen matkan päähän minusta. Oikealla kädellä kurkotin kassin itselleni sen sisällön tarkastaakseni. Williamin idiootti serkun vastauksesta ei nimittäin ottanut selvää, mikä tilanne oli ja mistä sitä tiesi, jos jätkä oli vaikka potkinut minut pihalle? Jos kassissa olisi jotain muutakin kuin vaihtovaatteet? Mitä vittua minä sitten tekisin? Siksi kassin sisältö piti saada selville, mutta tilanteelta en vain voinut pitää suutani kiinni ja antaa Damianille mahdollisuutta vastata välissä.
"Eikö se tahdo nähdä mua? Ei mulle sanottu, ettei se tuu", jatkoin ja sanojeni välissä käytin ahdistuneen katseeni toisen puolessa ennen kuin sain tyhjennettyä kangaskassin sängylle. Samassa katseeni kun tipahti kassin sisältöön, joka onneksi koostui vain vaihtovaatteista. Ihan jopa siis pinkan lävitse käymisenkin jälkeen. Suurikaan huojennus se ei silti ollut.

Nimi: Lehw

09.07.2018 22:01
Damian

En vastannut heti mitään, vaan astahdin paremmin huoneen puolelle ja viskasin sairaalasangyssä homehtuvaa idioottia kangaskassilla, johon William oli poiminut puhtaita vaatteita. Minun puolestani olisi saanut lähteä vaikka sairaalakaavussa. Ei en niin väliä. Olisi voinut jäädä tännekin, molopää kun oli. Saisi serkku vähän enemmän aikaa itselleen.
“William on kotona”, vastasin ja ristin käteni antaen ymmärtää, että asiat olivat pahasti. En kuitenkaan lähtenyt avaamaan tilannetta sen kummemmin, en nähnyt sitä tarpeelliseksi tällä hetkellä. Saisi poika kärvistellä siinä omissa mietelmissään sen, minkä halusi. Kusessa toinen nimittäin oli, sen tekisin selväksi.

Nimi: E.M.

09.07.2018 17:14
Daniel

Sairaalasängyssä istuessani ja asiaa sen kummemmin edes ajattelematta tulin uudemman kerran puristaneeksi sidottua kättäni. Ei se tosin tuntunut auttavan tilannetta mutta ehkä jollain tapaa antavan jotain muuta mihin keskittyä. Pääasiassa ajatukseni kun olivat Williamissa ja siinä miten olin pilannut kaiken. Todisteina siitä tuntuivat olevan jätkän olemus niin täällä sairaalalla kuin kotona. Minä nimittäin kertasin tapahtumia turhankin huolella. Jokaisen tyhmän teon. Jokaisen tyhmän sanan. Mitä siis muistin itkulta ja ahdistukselta sanoneeni.
Uudestaan itkemään en kuitenkaan itseäni päästänyt. Osin olisin kyllä tahtonut, sillä olin edelleen ahdistunut enkä olisi tahtonut olla yksin siinä. Olisin tahtonut olla Williamin luona - kotona - ja pyytää toiselta anteeksi. Saada jotain varmuutta siitä, että toinen oli tarkoittanut sanojaan eikä voisi vihata minua. Kun niinhän jätkä oikeasti sanoi.. Viimeisimmät hetket eivät kuitenkaan tuntuneet puhuneen sen puolesta. Varmasti hän vihasi minua. Miten hän ei olisi voinut, kun itsekin vihasin itseäni?
Mitään en ajatuksistani kellekään sanonut, vaikka sanojensa mukaisesti hoitaja kävi välillä tarkistamassa tilanteeni. Harvat vastaukseni toiselle olivat lyhyet ja niillä tahdoin tulla jätetyksi yksin, jotta saatoin jatkaa ajatuksen tasolla tapahtuvaa haavojen auki pitämistä. Ja sitä oikeastaan jatkoin pitkäänkin, kait siitä oli kiittäminen adrenaliinin ja ahdistuksen. Samasta syystä syömiset jätin välistä hoitajan ehdotuksista huolimatta, mutta sentään vessassa sain käytyä. Tipan takia kun tarvitsin apua sängystä kauemmas lähteäkseni, enkä todellakaan tahtonut yöllä lähteä keneltäkään apua pyytämään.
Vessassa jouduin tosin kohtaamaan oman kuvajaiseni, mikä aiheellisesta kasvojen huuhtelusta huolimatta ei tuntunut muuttavan ajatuksiani millään tapaa. Minusta kun tuntui, että peilistä minua katsoi totaalinen surkimus tai oikeastaan idiootti, kuten olin aiemmin jo sanonut. Leukaperiä jännitellessäni mieleni olisi tehnyt melkeinpä vain jäädä jonnekin vessan nurkkaan omaan rauhaan, mutta palasin takaisin sairaalasänkyyn.
Parin tunnin päästä Valium alkoi sitten kait tepsiä, ja ahdistukseni aktiivisesta ylläpitämisistä huolimatta tunteelta alkoi kadota pahin terä. Samalla väsymys pääsi nostamaan selkeämmin päätään, mitä kautta lopulta minun oli luovutettava ja kävin sängyssä makuulle. Peiton alle en silti mennyt. En tahtonut. Silmäni suljin siitä huolimatta, enkä suoraan sanottua en sitten tiennyt kuinka nopeasti nukahdin.
Nukahtamiseni tajusinkin vasta hereille unesta hätkähtäessäni. Tai kun sanoin unesta, tarkoitin enemmänkin painajaista, joka kuvasi mahdollista jatkoa tilanteelle. Sitä, että William jättäisi minut ja toivoisi, että olisin vain jatkanut viiltelyä jänistämisien sijaan, mikä arvatenkin heräämisen jälkeen jätti sydämeni hakkaamaan paniikissa ja ajatukseni ahdistuneiksi. Se oli ensimmäinen hetki, kun edes tajusin miettiä, kuinka lähellä hengenlähtö tilanteessa oli ollut. Jos William ei olisi tullut paikalle silloin tai jos en olisi empinyt viiltelyiden jatkon kanssa.. Olisinko tehnyt oikeasti niin toiselle? Mutta enhän minä edes tarkoittanut sitä. En tahtonut tappaa itseäni. Olin tahtonut vain ahdistuksen helpottavan. Mietinkö kuitenkaan missään välissä, kuinka pitkälle olin jo mennyt? En. Olin miettinyt vain itseäni. Ehkä olisin ansainnutkin kuolla.
Kellon mukaan olin nukkunut muutaman tunnin, ja heräämiseni jälkeen en enää tahtonut saada unen päästä kiinni. Päädyin joka tapauksessa jäämään makuulle, sillä en tahtonut kerätä huomiota henkilökunnan puolesta. Tahdoin keksiä miten korjaisin tilanteen, mutta suuresti se vaikutti mahdottomalta. Yksi vaihtoehto toki olisi vain kertoa kaikki Williamille, mutta kun en tahtonut myöntää kaikkea todeksi itsellenikään. Ja osaa en tahtonut edes miettiä. Tilannetta ja ajatuksiani edespäin kertailemalla muita vaihtoehto ei kuitenkaan tuntunut jäävän jäljelle.
Siten seuraavat tunnit aamuun asti menivät miettiessä, mitä sanoisin toiselle. Toki väsymys uhkasi alkaa taas painamaan, mutta päädyin vain ohittamaan sen toissijaisena asiana. Kertoisin jätkälle kaiken mitä hän vain tahtoisi tietää kunhan hän palaisi aamusta hakemaan minua. En nimittäin uskonut millään, että he päästäisivät minut yksinään lähtemään.
Ja niinhän asia sitten aamulla olikin. Kiertonsa tai jonkin vastaavan aikana sekä lääkäri että psykiatri tulivat yhtä matkaa luokseni ja varmistivat, että olin kotiin lähtö kunnossa huolimatta siitä, että hoitaja oli ottanut tipan pois hetkeä aiemmin. He myös yhdessä painottivat Valiumin tärkeyttä, minkä jälkeen hoitajan valvovan silmän alla jouduin ottamaan uudestaan lääkkeen. Samaan syssyyn meni myös leipä aamupalaksi, Prozacin annos ja kipulääke. Sängyn viereen pöydälle sain puolestani lääkepussin, jossa oli hoitajan selostuksen mukaan pariksi päiväksi kipulääke sekä Valium-kuuri, jottei reseptin hakeminen tulisi esteeksi lääkkeen ottamiselle. Vasta kaiken sen jälkeen hoitaja sanoi soittavansa Williamille, ja kun kuulin toisen tulevan hakemaan minua puhtaiden vaihtovaatteiden kera, tunsin ensi kertaa sairaalassa olo aikana pientä toivon kipinää. Ainakaan jätkä ei ollut niin suuttunut, etteikö hän tulisi paikalle. Valitettavasti toivon kipinä oli vain ennen aikainen.
Sairaalasängyllä polvet jälleen rintaani vasten istuessani ja aikani odotettuani oviaukkoon astuja ei nimittäin ollutkaan William. Se oli Damian, ja yhdessä silmän räpäytyksessä - toisen hymyillessä mukamas ystävällisesti minulle - tilanne tuntui muistuttavan sitä, kun Damian viimeeksi lateli minulle totuuksia sairaalassa. Sitä kertaa kun oikeasti melkein sain Williamin jättämään minut. Siitä johtuen ilmeeni menikin ahdistuneen epäuskoiseksi ja yritin hakea Williamia Damian takaa katseellani. Turhaan kuitenkin.
Damian oli nimittäin tullut yksin ja tervehdyksensä perään hymy katosi miehen kasvoilta, mikä jätti toisen ilmeen uhkaavaksi. Muussa tilanteessa tuskin olisin sen kummempia asiasta miettinyt - minähän en tykännyt Damianiasta eikä hän minusta -, mutta nyt.. Nyt se tuntui olevan huono merkki. Aivan kuten toisen sanatkin, joihin en edes tapani mukaisesti väittänyt vastaan. Osin koska tiesin sen todeksi ja osin koska minua ei kiinnostanut, vaikka olisinkin saanut selkääni.
"Missä William on?" kysymykseni paljasti syyn vastaanväittöjeni puutteeseen, enkä tehnyt suurempaa elettä sängystä lähtemiseksi. En minä sitä ajatellut, kun huoli pääsi kantautumaan äänestäni. Normaalisti toki olisin senkin piilottanut Damianilta, mutta eihän tämä voinut tapahtua uudelleen? Eihän?

Nimi: Lehw

09.07.2018 00:57
William

Oloni paheni pahenemistaan sen mukana, miten aika valui eteenpäin. Niinpä hoitajan palatessa takaisin, lähdin sen suuremmitta rituaaleitta. En suukottanut Danielia otsalle niin kuin olin hänen aiempana sairaala-aikanaan tehnyt. En katsonut silmiin. Hyvä jos sain epämääräiset hyvät yöt toivotettua ennen kuin jouduin jo poistumaan ja nieleskelemään pahaa oloani ja kyyneliäni samalla kun kävelin ulos.
Tuntui, että pitelin itseäni pelkällä tahdonvoimalla kasassa. Kaikki tuntui kamalalta ja samalla ei miltään, joten päädyin seisomaan kuin tatti sairaalan ulkopuolelle. Damianin nähdessäni huolella ylläpidetty kuori kuitenkin murtui kertaheitolla ja alaleukani alkoi väpättämään. Puristin puhelinta kourassani samalla kun hartianikin alkoivat tärisemään ja lopulta vain purskahdin hallitsemattomaan, mutta silti hiljaiseen itkuun samalla kun tunsin lyhyemmän miehen koppaavan minut rutistavaan halaukseen.
“D-daniel”, aloitin, mutta ei mistään tullut mitään itkulta. Damian silitti selkääni ja päätyi sitten vetämään minut liikkeelle, jotten itkisi sairaalan edustan valojen keilassa. Seurasin hatarin askelin ja vahvasti nikottaen.
“J-jätin D-danielin, j-jätin sen, vaikkei s-se olisi halunnut, o-olen ihan hi-hi-hirveä--” sopersin mennessäni ja itkin edelleen. Aloin hajoilla. Menetin kontrollia itseeni kykenemättä estämään sitä mitenkään.
“Nyt ihan rauhassa. Hengitä, sä oot kohta ihan veressä ja sotket mun auton”, Damian totesi päättäväisesti samalla kun veti minua mustan urheiluautonsa matkustajan puoleiselle ovelle ja istutti sisään. Yritin totella ja se onnistuikin. Tavallaan.
“Mitä tapahtu, miks olit sairaalalla?” serkkuni kysyi istuessaan myös autoon ja vyöttäessään minut kiinni istuimeen ennen kuin laittoi oman tuvavyönsä. Sitten hän kaivoi hanskalokerostaan avaamattoman paketin nenäliinoja ja viskasi paketilla minua ennen kuin starttasi auton ja peruutti ulos parkkiruudusta.
“D-daniel viilsi itseään”, sanoin. Jouduin heti perään kuitenkin keskeyttämään, etten olisi alkanut parkua vain uudelleen. Hetken verran kasasin itseäni ja pyyhin kasvojani samalla kun niiskutin. Sen jälkeen aloin avautumaan kaikesta siitä paskasta, joka mieleni päälle oli illan aikana ehtinyt kertyä.

Damian
Mitä enemmän kuuntelin, sitä enemmän minua vitutti. Daniel ei kuunnellut. Daniel ei kertonut asioitaan. Daniel ei välittänyt. Danielia ei kiinnostanut Williamin tunteet tai ajatukset eikä se, miten paljon William siitä idiootista välitti. William ei jaksanut enää olla suhteen kantava voima, kun ei saanut mitään takaisin päin. Silti hän tunsi syyllisyyttä siitä, että oli jättänyt Danielin sairaalalle yksin. Ettei ollut pystynyt tekemään itse viiltelytilaneen jälkeen enempää. Ettei ollut voinut estää Danielia ylipäätään viiltämästä itseään.
Daniel ei ottanut lääkkeitään. Daniel ei tuntunut luottavan Williamiin. Daniel ei tarvinnut Williamia. Daniel lyttäsi itseään eikä William voinut sitä estää ja se hänen olonsa hirveäksi. Kaikki muukin sai Williamin olon hirveäksi. Hänestä tuntui, että tulisi hulluksi. Mutta silti ehdotustani eroamisesta ei otettu kuuleviin korviin.
“Minä en jaksa enää”, serkkuni pihisi ja turisti veristä räkää nenäliinaan samalla kun ajoin parkkihalliin ja pysäytin auton. William näytti paskalta. En ymmärtänyt, miksi hän sieti Danielia silmissään. En myöskään sitä, miksi helvetissä hän tunsi niin vahvaa syyllisyytä siitä, että oli jättänyt sen idiootin oman onnensa nojaan, vaikka itse selvästi kaipasi taukoa.
En sanonut mitään vastaan, kunhan nousin autosta sekku perässäni. Mies raahusti jäljessäni kuin jonkin sorti aave ja olin vähän huolissani. Hän pysyi kuitenkin pystyssä ja pääsi kotiinkin asti. Siellä vain sattui odottamaan sama kaaos kuin mistä hän oli lähtenytkin ja veren näkeminen selvästi järkytti häntä. Lisää itkua ja parkua ja voivotteluita ja anteeksipyytämisiä ja sitä, miten hän oli niin kamala ja huono poikaystävä. Herttilei ja anna mun kaikki kestää.
Siivosin. Ja laitoin jääkaappiin ne tarvikkeet, jotka oli mahdollista kauppakasseista säästää. Sen jälkeen pistin Williamin pesulle. Hän tuntui olevan jonkinlaisessa itsesyytösten autopilottitilassa, niin että kontaktia oli ihan helvetin vaikea saada. Meinasi käämit palaa aika vitun monta kertaa, mutta kylvystä selvittiin. Jos sitä nyt edes kunnon kylvyksi edes saattoi sanoa. Lähinnä se meni niin, että käskin Williamia riisumaan. Sitten käskin häntä nousemaan kylpyyn, minkä jälkeen menin tekemään ruokaa ja käytin koiran ulkona. Sitten käskin häntä nousemaan kylvystä, kuivaamaan itsensä ja pukemaan päällensä. Koko toimituksen ajan hän oli vaisu ja kalpea sekä hyvin huonovointisen näköinen. Hän olisi halunnut soittaa Danielille, mutta takavarikoin puhelimen ja sammutin sen. Nyt oli ollut ihan riittävästi vittupäitä tälle yölle.
Pakkosyötin Williamin. Sitten oli aika mennä nukkumaan, mutta sekku kieltäytyi menemästä sänkyyn ja istui sohvalla kuin jonkin sortin zombie. Hän oli väsynyt. Oikeastaan ihan sen näköinen kuin olisi kulutettu henkisesti ja fyysisesti loppuun, mutta sinnitteli yhä pystyssä. Tulisi kuulema painajaisia ja sen saatoin hyvin uskoa. Joten istuimme sitten hereillä. Tai minä istuin. Ja yritin nukkua, vaikka televisio oli päällä ja pauhasi jotain action-elokuvaa.
William hyytyi jossain välissä ja torkkui pieniä hetkiä, mutta heräsi pahasti säpsähdellen. Koska hän nojasi minuun, heräsin myös itse joka kerta. Aamuyöstä havahduin hänen huutoonsa, mikä toi mieleeni ajan, kun Daniel oli viimeksi sairaalassa. Tuli lisää itkua. Tällä kertaa voimatonta ja ilman kyyneliä. Liekö William ollut edes kunnolla hereillä, kun nukahti kohta uudelleen, mutta minä jäin hereille keräämään entistä suurempaa vihaa ja inhoa Danielia kohtaan. Vittu mikä puusilmä. Mokasi kaiken kerta toisensa jälkeen. Joku päivä vielä suolistaisin hänet salaa itse ja esittäisin, etten tietäisi mitään, jos William kysyisi asiasta jotain.
William näki vielä kahdesti painajaista. Molemmilla kerroilla jouduin heröttämään hänet ja lopulta serkku ei enää halunnut nukkua. Tuijotti vain apaattisena eteensä silmät verestäen, silmänaluset mustina ja iho kalpeana. Kokeilin hänen otsaansa, mutta kuumetta ei ollut. Kai se sitten oli pelkkää uupumusta.
Syötin Williamin uudelleen. Sen jälkeen käytin koiran ulkona ja annoin eläimille ruokaa. Olo oli kuin jollain samperin kotiäidillä. Vittu saatana perkele. Silti olin nätisti enkä valittanut mistään ja kihisin kiukusta vain sisään päin. William tosin huomasi sen ja näytti olevan pahoillaan. Kielsin häntä olemasta, sillä ei tämä ollut hänen vikansa.
Jossain välissä sallin serkun avata puhelimensa ja pian sieltä tulikin soitto, että Danielin voisi tulla hakemaan. En päästänyt Williamia rattiin. En päästänyt häntä edes mukaan, sillä jo Danielin kotiintulon ajatuskin näytti nostavan ahdistuksen pintaan. Näin jo, miten hän lähti kasailemaan itseään, jotta voisi nostaa hymyilevän “kaikki on hyvin”-naamionsa esille, enkä pitänyt siitä. Joten käskin häntä lakkaamaan pelleilemästä ja lähdin hakemaan Danielin itse. Ilmoittamatta siitä sille urpolle etukäteen. Sillä mikä iloinen yllätys se olisikaan, kun minä tulisinkin ylihuolehtivan ja mukavan Williamin sijaan.
Koko automatkan lietsoin itseäni sellaiseen vitutukseen, että sairaalalle päästyäni olin suorastaan hyytävän kohtelias kaikille. Niin ihanan perseestä koko tilanne. Mieleni teki vähän läimiä sulhaspoikaa kaiken tämän takia, mutta huoneelle päästyäni hillitsin itseni suorastaan hyvin.
Hetkeksi jäin ovelle rennon oloisesti seisoskelemaan antaen katseeni käydä arvioiden läpi huoneen ennen kuin hymyilin näennäisen ystävällisesti Danielille. Silmiin asti se hymy ei kuitenkaan yltänyt.
“Miellyttävää huomenta”, tervehdin ja kadotin hymyn kasvoiltani jättäen ilmeeni pelkästään uhkaavaksi. “Ansaitsisit saada selkääsi, mutta ole hyvä ja kerää kamasi niin päästään lähtemään.”

Nimi: E.M.

08.03.2018 22:02
Daniel

Osin pillastumiseeni tuntui vaikuttaneen se, ettei toista vilkaistessani William tuntunut aluksi välittävän tai keskittyvän. Sen tähden jätkä toisaalta myös onnistui katkaisemaan epätoivoiset kanyylin nyhtämiset väliin tulemisiensa kanssa, minkä kautta katseeni nousi toisen kasvoihin.
Täysin toisen silmiin en kuitenkaan saanut katsottua, osin ehkä siksi, ettei William yllyttänyt suoraan katsekontaktiin. Toisekseen vaikka nyhtämiset olinkin lopettanut, mielentilani ei ollut selkeästi tasoittunut. Se myös näkyi ahdistuneesta ja epätoivoisesta ilmeestä kasvoiltani. Aivan kuten myös se, että olisin halunnut väittää Williamin ehdotukselle vastaan. Ei, ei ja ei. En tahtonut jäädä sairaalalle. Tahdoin kotiin toisen kanssa. Jätkä ei kuitenkaan vaikuttanut siltä kuin hän olisi tahtonut minut kotiin.
Kun olisihan hän muuten ehdottanut jotain muuta? Hänen olisi ollut pakko, minkä lisäksi jälleen toisen äänestä - ja oikeastaan eleistänikin - tuntui nimittäin uupuvan jotain tuttua ja tärkeää. Ajatukseni totesivatkin suoraan, että vastaanlaitolla saisin Williamin vain enemmän vihaamaan itseäni. Lisäksi kaipa asiaan myöntyminen tuntui jollain tapaa sopivalta rangaistukselta jätkän suututtamisesta ja mielen pahoittamisesta.
Niinpä paikalla ollesseen henkilökuntaan katsomatta pakottauduin varoen nyökkäämään, vaikkakin vastaukseni nyt tulikin hitusen viiveellä mietintöjeni takia. Sen jälkeen sitten saimme jäädä Williamin kanssa kahdestaan, tai siis heti kunhan hoitaja oli jättänyt sairaalavaatteet sängyn päätyyn ja vetänyt sängyn ympärille verhon(?). Tilanteessa olisin tavallaan tahtonut sanoa jätkälle vaikka mitä, mutta en vain saanut oikeastaan mitään sanotuksi(?). Kaikki tuntuivat huonoilta ideoilta, liiaksi vastaan laittamiselta. Parempi oli vain olla hiljaa, kun oli jo pilannut kaiken.
Williamin autettua minua vaihtamaan sairaalavaatteet päälleni(?) kapusinkin siten takaisin sänkyyn, johon pian jäin yksinäni odottamaan ajan kulumista. William kun pääsi lähtemään hoitajan tultua luokseni(?), ja pakolla jouduin ottamaan Valium-tabletin pienen vesimäärän kanssa. Sitten hoitaja vain ilmoitti tulevansa aina tarkistamaan välillä vointini, mutta jos tarvitsisin jotain, voisin huikata kenelle tahansa henkilökunnasta. Minä en niinkään asiasta välittänyt, vaan vain vetäydyin aiemman tapaisesti omiin ajatuksiini ja jäin polvet rintaani vasten istumaan sängylle. Makoilla en vain tahtonut. Sitä olin tehnyt sairaalassa jo tarpeeksi, varmaankin koko loppuelämäni osalta jo.

Nimi: Lehw

07.03.2018 23:52
William

En pystynyt katsomaan Danielia. Kaikki keskittymiseni meni itseni koossa pitämiseen ja siihen, että pidin ilmeeni mahdollisimman neutraalina. Ainut vain, ettei se oikein onnistunut, minkä takia päätin vain muuttua suolapatsaaksi, jäädä ikään kuin välitilaan. Ulkoistaa itseni ympäristöstä. Ja se toimikin ihan hyvin siihen asti, kunnes psykiatri pyyhälsi huoneeseen hoitajan kanssa.
Minä toki kuulin heidän tulonsa jo etukäteen, minkä takia kohensin hiukan olemusta, jottei näyttäisi siltä, että olin itsekin hermoromahduksen partaalla. Kaikki olisi ihan normaalia. Minä olisin normaali, Danielilla olisi kaikki ihan hyvin. Minulla oli kaikki hyvin. Näin jankutin itselleni samalla kun nousin ylös jakkaraltani ja tein tilaa henkilökunnalle siirtyen muutaman askeleen kauemmas.
Niin kamalalta kuin se kuulostikin, olin pelkästään helpottunut siitä, ettei Daniel pääsisi pois sairaalalta. Olin varma, etten olisi pystynyt pitämään itseäni kasassa loputtomiin, enkä halunnut murtua kundin nähden. En varsinkaan, kun Danielin reagointi asioiden järjestymiseen oli niin kielteinen. Vastasin toki toisen katseeseen, mutta minusta näki, etten oikeasti keskittynyt tähän tilanteeseen, vaan olin ennemmin autopilotilla.
Samalla kun toinen pillastui, minun päässäni naksahti kuitenkin tilanteesee nähden ehkä väärälle vaihteelle. Tajusin, etten voisi, en saattaisi, olla niin tunteeton Danielia kohtaan, etten auttaisi häntä. Ihan vaikka itse olisinkin vain halunnut päästä jo pois. Niinpä runnoin kaiken mahdollisen huonon olon jonnekin tajuntani nurkkaan ja keskityin vain kundiin.
"Daniel lopeta", ohjeistin rauhallisesti samalla kun nappasin määrätietoisesti hänen kädestään ja estin kanyylin irrottamisen(?). Kurkkuani kuristi hivenen, mutta en kiinnittänyt siihen huomiota. Pitäisi näyttää siltä kuin kaikki olisi kasassa tai muuten Daniel ei jäisi sairaalalle, vaan tulisi mukaani.
"Mitä jos minä puen sinut ja sitten hoitaja voi katsoa, että otat lääkkeesi?" ehdotin ja katsoin ensin kundia ja sitten henkilökuntaa. En voinut katsoa Danielia silmiin. En pystynyt siihen, koko tämä hänen jättäminenkin tuntui siltä, että tavallaan petin kundin. Ja varmaan toinenkin olisi nähnyt, miten poissa raiteiltani olin, vaikka yritinkin sitä piilottaa. Äänessäni ja eleissäni ei ollut sitä lämpöä, mitä siinä normaalisti oli, tiedostin sen itsekin. Oli kuin minusta olisi ottanut sisukset pois ja jättänyt pelkän hymyilevän ja kohteliaan kuoren, joka esitti etevästi välittävää.

Nimi: E.M.

24.02.2018 09:50
Chin Ho "Cho"

Maksun toiselta saadessani minua ei haitannut lainkaan, että huomasin Valentinin katseen jäävän puoleeni. Kunhan vain kiitin toista hymyni kanssa ennen kuin suljin setelit kämmeneni sisään. Toinen kun vaikutti siltä, että hän mietti sanomisiaan, ja niinhän hän tekikin. Jouduin hieman pidättelemään hymyäni, ettei innostukseni näkyisi liiaksi.
"Joo. Ensi kertaan siis", vastasin nuorelle miehelle silmää vielä perään vinkaten. Parempi se oli kuin yliselkeä hymy, ja Valentinin vetäessä takkiaan päällensä vilkaisin lattialla vielä lojuvia vaatteita, joita lähdin kiireettä keräämään. Kasvojeni suunnan toisen puolesta poispäin saatuani en kuitenkaan voinut estää puraisemasta alahuultani, ja vaikka totesinkin hotellihuoneen oven avautumisen äänen kuullessani, etten katsoisi toisen perään.. Tein sen. Siten vaatteideni keruu keskeytyi, ja aikalailla heti oven sulkeutumisen perään pidättelemäni hymy nousi kasvoilleni.
Tiesin toki olevani aivan liian iloinen. Minun olisi pitänyt iskostaa ajatuksilleni, että Valentin oli vain asiakas, mutta siinä hetkessä en tahtonut pilata hyvää mielialaani. Vaatteet siten kerättyäni laskin kasan sängylle, minkä jälkeen annoin itseni hetken intoilla ennen kuin lähdin pukemaan vaatteita päälleni. Minua ei lainkaan haitannut se, että Laurel oli hylännyt minut, ja eilinen kohtaaminen Tonynkin kanssa tuntui tapahtuneen niin kauaa aikaa sitten, etten edes muistanut kokoasian johtaneen baari-iltaan.

Nimi: Kiiwi

19.02.2018 11:33
Valentin

Cho lupautui antamaan numeronsa, niin olisi sanojensa mukaan vain soiton päässä. Uskalsin kyseealaistaa moisen väitteen, sillä epäilin, että Chollakin oli työnsä lisäksi oma elämänsä. Sanojensa perään Cho asteli luokseni hymy yhä kasvoillaan, ja antoi sitten numeronsa jonka tallentelin kännykkääni.
Yhteystietoa nimetessä ehdin ajatella ohimennen sitä, että Cho oli vieläkin vaatteetta, mikä tuntui aika kontrastiselta omaan tilanteeseeni verrattuna, sillä olin jo takkia vaille pukeissa. Ehdin ajatella sitäkin, että saatoin olla hieman kateellinen Cholle siitä, että hän vaikutti olevan kovin sujut itsensä ja oman vartalonsa kanssa. Seteleiden vaihtaessa omistajaa annoin itselleni luvan vilkaista Chota hieman pidempään.
Tiesin, että voisin tehdä jo lähtöä mutta oikeiden sanojen löytyminen tuotti hankaluuksia.
”Kai sitä uskaltaa jo sanoa että nähdään taas sitten joskus”, sanahdin lopulta, ajatuksiani osittain ääneenkin sitten sanoen. Olihan se nimittäin aika varmaa, että minä Cholle soittelisin. Kaikkeen minäkin sorruin.
Chon vastattua(?) vedin sitten takkin päälleni ja suuntasin kohti kotia. Oven avasin kuitenkin varovasti sen takia, että Chon koko komeus ei näkyisi, jos joku sattuisi huoneen oven ohi juuri sillä hetkellä kävelemään.

Nimi: E.M.

18.02.2018 18:56
Chin Ho "Cho"

Valentinin virneen pilkahduksista päätellen mies ei ottanut lupauksiani lainkaan väärällä tavalla, vaikka hän nyt jättikin vastaamisen myöhemmäksi. Osin olisin tahtonut sanoa, että hän teki sen tahallaan, sillä varmasti kenkien pukemisen olisi voinut tehdä vähemminkin kumarteluin ja perseen näytöin. Ei kuitenkaan sillä, että olisin valittanut. Surutta käytin tilaisuuden hyväkseni, taas. Kenkien kanssa kumartelun olisi tosin voinut tehdä ennen kuin toinen oli pukenut päälleen, mutta ei sitä kait liian ahne saanut olla.
Sitä paitsi sen peräänhän mies tarttui sanoihini ja kyseli, mistä hän saisi minut kiinni, jos tahtoisi testata lupaukseni. Katseessani, joka oli palannut toisen perseen katselun puolesta kasvojen tasalle, näkyi tahtomattakin ilahduksen pilkahdus ja samalla virneeni heilahti enemmänkin hymyn puolelle. Ulospäin näkyvä reaktio oli kuitenkin lievä verrattuna siihen, miten ajatuksen tasolla osasin innostua toisen sanoista. Koska olihan se nyt epäsuora ilmaisu siitä, että Valentin tahtoisi viettää enemmänkin aikaa kanssa. Okei, työni puolesta, mutta siinä vaiheessa se tosiasia ei tuntunut juuri painavan vaakakupissa.
"Voin antaa puhelinnumeroni niin olen vain soiton päässä", vastasin siten tyytyväisenä. Toki sanani eivtä olleet prikulleen totta, sillä en minä joka aikaan ollut vapaana, mutta Valentinin tapauksessa voisin hyvin ollakin. Mistä sitten sängyssä reunemmas siirtyessäni tajusinkin sen, etten tiennyt kumman numeron toiselle antaisin, ja se toki johti siirtymiseni hetkelliseen hidastumiseen.
Teoriassa päätöksen olisi tosin pitänyt olla helppo. En ikinä sotkenut vapaa- ja työ-aikaa ja koska Valentin oli asiakas, tulisi minun antaa työnumeroni. Se 'ikinä' sana oli vain nyt hieman muuttunut, ja pikemminkin sen pitäisi olla 'ikinä ennen Valentinia'. Olinhan nytkin jo sotkenut vapaa-ajan työaikaan, joten rajan veto hetkessä tuntui olevan vaikeaa. Varsinkin kun olisin toivonut toisen olevan muutakin kuin vain asiakas, enkä teoriassa nauttinut järin siitä, että hän kaivoi lompakkoaan esiin. Olin todellakin sotkenut asiat pahasti tänä iltana.
Negatiivisuus ei kuitenkaan sopinut minulle, joten parhaani mukaan karistin turhat ajatukset mielestäni ja sängyn reunalta nousin ylös astellen toisen luokse(?). Hymyni onnistuin pitämään ennallaan, osin pakosta. Pääasia kun oli se, että Valentin vaikutti tahtovan nähdä minut uudestaankin, olkootkin vain sitten asiakassuhteessa. Siitä huolimatta päädyin tosin siihen vaihtoehtoon, että antaisin nuorelle miehelle oman puhelimeni numeron. Ihan vain, että varmasti pystyisin vastaamaan, jos hän sattuisi soittamaan. Maksu puolen taas hoitaisin soolotaksani mukaisesti ja hyvittäen hinnasta huoneen hinnan. Ja antaen hintaan myös pienen Valentin-alennuksen..

Nimi: Kiiwi

18.02.2018 11:26
Valentin

En ollut kuullut Chon liikkuvan sängyltä mihinkään, ja kommenttini jälkeen en voinut vastustaa kiusausta ja vilkaisin osittain olkani yli Chon puoleen. Nimittäin olihan minulla epäilykseni, että hän oli saattanut vaatetusoperaatiotani seurailla. Ja niinhän siinä kävi että ehdin juuri ja juuri nähdä Chon nostavan katseensa enemmän kasvojeni tasolle(?), mikä sai pienen virnistyksen nykimään suupieltäni siksi aikaa, kun Cho vastasi.
Chon lupaukset vaikuttivat oikein mukavilta, eikä minulla ollut syytä häntä epäilläkään. Vastausta en kuitenkaan heti antanut, vaan siirryin ensin kumartelemaan kenkieni puoleen. Saatoin myös panostaa kumarteluun hieman enemmän kuin oli tarpeellista.
”Mistä mä saan sut kiinni jos haluan laittaa lupauksen testiin?” kysyin pienen virneen viipyillessä kasvoillani. Voisinhan toki eksyä samaan paikkaan missä tapasimme ensimmäisen kerran, mutta itseni tuntien osasin olla sangen laiska ja viihdyin kotona. Nimenomainen kotona viihtyminen myös pienensi niitä mahdollisuuksia, että törmäisin Chohon uudelleen yhtä vahingossa kuin tänään.
Vastausta odotellessani etsin takkini taskuista valmiiksi lompakkoani ja saman tien myös kännykkääni.

Nimi: E.M.

17.02.2018 09:41
Daniel

Oman aikani sain olla hiljaa ja pysyä vielä halauksessa ennen kuin William sai tarpeekseen. Tai en tiennyt sitäkö se oli, mutta siten ajatukseni asian nopeasti käänsivät, kun todellakin tajusin jätkän alkavan irtautua halauksesta. Sen takia yhtäkkiä en tuntunut osaavan tehdä tilanteessa muuta kuin laskea toisesta irti, ja katseenikin käytin vain lyhyesti Williamin kasvojen puolessa, kun tunnuin taas pilanneeni kaiken.
Koska jokohan sen oli oltava se tilanne eli siten viiltelyni tai sitten vastaamattomuuteni. Jompikumpi sen oli oltava. Varsinkin kun toinen ei edes sanonut mitään vaan palasi penkilleen istumaan. Olisin halunnut tehdä jotain saadakseni hänet takaisin sängylle, mutten tiennyt mitä, joten minun oli pakko antaa asian olla. Etten mokaisi pahemmin, sillä ahdistus tuntui vievän ne viimeisetkin voimat mitä minulla oli. Niinpä yksin sängylle jäätyäni vedin jalat tiukemmin rintaani vasten ja kiedoin käteni polvieni ympärille.
Mitenkään oloani moinen ei toki helpottanut. Minua ahdisti edelleen - enemmän kuin mitä Williamia halatessani, vaikka olinkin silloin joutunut miettimään vastauksia jätkän ja lääkärin uteluihin -, enkä katsettani pystynyt pitämään täysin Williamista erossa, vaikka osin olisin tahtonutkin. En tosin siksi, että olisin ollut vihainen toiselle. Itselleni minä vihainen olin. Iseeni minä olin pettynyt ja pahasti. Enemmänkin en olisi tahtonut vilkaista toista, jotten näkisi hänen lähtevän. Etten painostaisi häntä lähtemään. Niin, sitä kun ajatukseni tilanteessa tarjosivat seuraavaksi vaihtoehdoksi.
Ainakaan siitä heti toinen ei kuitenkaan lähtenyt, mutta kyllä minä huomasin, ettei jätkällä ollut kaikki kunnossa(?). Tarkalleen en osannut sanoa, mitä toinen ajatteli, vaikkakin ajatukseni koettivat tehdä varsin hyvää työtä jätkän mahdollisia - minuun kohdistuvia negatiivisia - ajatuksia arvuutellessaan. Se sai minut tuntemaan vain entistä pahemmalta, koska en edelleenkään tiennyt mitä tehdä tilanteen parantamiseksi. Kunhan vain kiristin käsieni otetta polvistani ja upotin kasvoni hetkellisesti polviani vasten samalla silmäni sulkien. Vasemman käteni siteestä en jaksanut välittää, vaikka kiristynyt ote tuntuikin epämukavalta joko sen tai sitten haavojen takia. Pieni ajatus takaraivossani tuntui jopa tokaisevan, jos en olisi empinyt viiltelyideni kanssa, olisin välttynyt tältä kaikelta, mutta tiedä kuinka totta sekin oli.
Siitä ei kuitenkaan mennyt kovinkaan kauaa ennen kuin ohitse kulkevien askelten sijaan kuulin jonkun - oikeastaan kaksien askelten - suuntaavan suoraan sänkyni luokse(?). Heti en kuitenkaan asiaa sinällään tajunnut. En tahtonut varmaankaan tajuta, koska en tahtonut ketään ylimääräistä tähän enää. Se ei kuitenkaan asiaan vaikuttanut.
'Daniel', kuulin nimittäin äänen aloittavan. Äänen tunnistin psykiatriksi, mikä sai minut vastentahtoisesti avaamaan silmäni ja nostamaan kasvoni polvistani. Naisen lisäksi paikalle oli tunkenut hoitaja, jolla oli sairaalavaatenivaska käsissään. Syy siihen paljastui varsin nopeasti.
'Aiemman shokkitilasi vuoksi en voi määrätä sinulle suonensisäisesti diatsepaamia, mutta voit aloittaa Valiumin käyttämisen täällä', psykiatri jatkoi ennen sen todellisen pommin pudottamista. 'Verinäytteessäsi punasolujen määrä oli nimittäin verensiirron tarpeen rajalla, joten sen ja muutenkin tilasi vakavuuden vuoksi pidämme sinut täällä tämän päivän tarkkailussa. Jos aamulla tulokset ovat paremmat, pääset silloin kotiin. Hoitaja auttaa sinua vaihtamaan vaatteet ja katsoo, että otat Valiumin, hän sanoi rauhallisesti kuin asiassa ei olisi ollut mitään ihmeellistä. Minun mielestäni siinä kuitenkin oli, ja siksi pudistin jo päätäni kun nainen oli vasta lopettamassa viimeistä lausahdustaan. En todellakaan tahtonut jäädä. En todellakaan aikonut jäädä.
"Mä en tahdo jäädä", aloitinkin siten vastaanväittävästi pudistuksieni perään, minkä yhteydessä katseeni käväisi Williaminkin puolessa. Kuin siis toiselta apua tai tukea hakeakseni. Eivät he voisi noin vain päättää, että minun pitäisi jäädä, ja siten jätkästä katseeni palasi takaisin psykiatriin.
"Lähden kotiin, kun...kun mä oon ihan kunnossa!", jatkoin sitten hetkellisesti noususuhdanteessa olevalta ahdistukselta sanoja miettiäkseni, mikä johti tosin siihen, että loput sanat tulivat puolihuutaen. Samalla minusta tuntui, etten voinut enää vain kökkiä siinä aloillani, joten käteni polvieni ympäriltä vapaaksi laskien käännähdin istumaan Williamin puoleiselle sängynreunalle ennen kuin nousin sängystä ja lähdin jo epätoivoissani nyhtämään oikean käteni kanyylia irti.

©2019 ✗ ZEΔLWICK ✗ - suntuubi.com