Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

 

Some legends are told
Some turn to dust or to gold

Tekeminen | "Puhe" | #Ajatukset# | #"Telepatia"# | //Roolin ulkopuolinen huomautus//

 

 1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: E.M.

17.11.2017 20:57
//itsetuhoisuuden seuraamuksia//

Daniel

Williamin sanat ja silittelyt tuntuivat kuin luovan minussa pientä toivonkipinää sen suhteen, ettei jätkä vihaisi minua itseni satuttamisen tähden. Toki ajatukseni yrittivät väittää tehokkaasti toisen sanoille vastaan, mutta juuri sen takia tunnuin vain takertuvani entistä tiukemmin Williamin sanoihin. Kuin hukkuva viimeiseen oljenkorteensa, ja osin se sai minut myös kuuntelemaan toisen jatkoja. Ihan vaikka minusta tuntuikin, etten kyennyt rauhoittumaan. Tai en uskonut tilanteen niin pahakaan olevan, että vuotaisin kuiviin.
Ajatusteni takia en kuitenkaan uskaltanut väittää jätkälle vastaankaan. Siten seuraavat hetket koetin pakottaa itseni rauhallisemmaksi. Silmien sulkemisesta, niiskuttamisesta, nieleskelystä tai Williamin sanojen mielessäni toistamisesta huolimatta en kuitenkaan saanut hengitystäni selkeästi rauhallisemmaksi. Ahdistuksen tunne tuntui myös kuin jämähtäneen kurkkuun ja sydän hakkasi rinnassani rauhoittumatta. Siten yritykseni saattoi sanoa olleen varsin epäonnistunut, vaikkakin aktiivinen kyyneleetön itkemiseni nyt helpottikin. Tosin tiedä kuinka paljon se johtui heikotuksen pahenemisesta ja sen aiheuttamasta väsähtäneestä olotilasta.
Sitä se nimittäin teki. Minulle alkoi melkein tulla jo fyysisesti paha olo heikotuksen ja hiljaa tulevan vilun vuoksi, minkä takia silmäni avasin seuraavan kerran vasta, kun tunsin Williamin työntävän minua hieman kauemmas. Samalla reaktionomaisesti hölläsin oikean käden otettani jätkästä ja parhaani mukaan vetäydyin poispäin toisesta osin omin voimin. Se pieni asennon muutos aiheutti kuitenkin huimauksen tunteen, minkä takia nojasin selkäni varsin tehokkaasti takanani edelleen ollutta keittiönkaappia vasten ja otin jopa hieman tukea vapautuneesta oikeasta kädestäni. Samalla William sai tosin ongelmitta solmittua pyyheliinan ranteeni ympärille, minkä lisäksi huimauksen tunne helpotti sen verran toisen sanoihin mennessä, että saatoin toimiakin niiden mukaisesti vedettyäni kädet syliini.
Toki sanojen ja tekemisieni välissä oli selkeä viive, mutta jätkän avattua oven sain otettu oikealla kädellä vasemmasta ranteestani löyhästi kiinni. Suuremmin en kuitenkaan rekisteröinyt sitä, että William oli ehtinyt mihinkään kauemmas luotani, sillä uudemman kerran suljin silmäni, vaikka kuulin jonkun muun kuin Williamin äänen kaikuvan ovelta päin(Danielin nimi tulee varmaan vähintäänkin esille?). Samalla nojasin takaraivoni keittiökaappia vasten, enkä kalpenemaan lähtevän ihoni kanssa vaikuttanut varmastikaan kovinkaan voimalliselta. Siksi kait tulinkin keskeytetyksi vain lyhyttä hetkeä myöhemmin.
'Voitko avata silmäsi ja laskea irti ranteestasi?' kuulin nimittäin jonkun puhuvan selkein sanoin ja varsin läheltä. Se saikin minut sitten avaamaan silmäni, ja huomasin ensihoijajan asettautuvan eteeni. Mitään siinä en kuitenkaan osannut sanoa, kunhan vain seurasin heikotukseni kanssa sivusta, kun mies veti toisenkin kumihanskan käteensä (tää kuulostaa niin pahaenteiseltä) ja otti sitten minua kiinni oikean käteni ranteesta. Se sai otteeni toki irtoamaan vasemmasta kädestäni, mitä kautta 'hyvä' sanahtaen ensihoitaja otti tiukan otteen vasemmasta ranteestani. Moisesta huolimatta katseeni lähti selaamaan ympärilleni.
Äkisti ahdistukseni tuntui nimittäin saaneen uutta potkua ensihoitajan läheisyyden takia, ja reaktio onnistui pilkahtamaan heikotuksenikin lävitse. Enhän minä ollut halunnut ketään tänne. Naispuolisen ensihoitajan havaitsin kaivelevan laukusta kait sidetarpeita, mutta hänen näkeminen korkeintaan tuntui ahdistavan lisää. Etsinhän minä katseellani Williamia, ja vasta jätkän katseeseeni saadessa(?) saatoin sanoa ahdistuksen äkkikohoamisen pysähtyvän. Tai ehkä jopa hieman helpottavan ennen kuin ajatukseni yrittivät potkia helpotusta päähän, mikä sai toiseen suuntautuvan katseeni vetäytymään osin pyytäväksi. En minä tahtonut mennä mihinkään. Samalla ensihoitaja sai kuitenkin laskettua sykkeeni oikean käden ranteestani ja oikean käteni vapaaksi laskettuaan hän vilkaisi paremmin vasemman käteni viiltoja puristusotteensa välistä.
'Otatko saman tien tipankin?' mies huikkasi sitten parilleen, joka lyhyen vastauksensa perään teki työtä käskettyä. Kokemuksen äänin hän osasi bongata ulkoiset oireeni ja yhdistää ne helposti viilloista vuotaneeseen verimäärään. Sitä minä kun en ollut lainkaan osannut tehdä, ja tajuttuani oikean käteni olevan taas vapaana koetin sen voimin pukata itseäni ylös istuvasta asennosta. Heti parin senttimetrin nousun perään huimauksen tunne iski kuitenkin saman tien ja jouduin antamaan periksi. Osin asiaan vaikutti myös nopeareaktioinen ensihoitaja, joka vapaalla kädellään esti suuremmat ylöspyrkimisen yritykset.
'Daniel, ole vain ihan rauhassa', hän sanahti sitten rauhallisesti, mikä sai katseeni kääntymään ensihoitajan puoleen. 'Olet vuotanut jonkin verran verta ja olet jo lievässä shokissa. Sen takia on tärkeää, että jaksaisit pitää silmäsi auki ja pysyä aloillasi sillä välin, kun sidomme kätesi ja laitamme sinulle tipan. Se helpottaa oloasi hieman ennen kuin viemme sinut sairaalaan', miehen selostus jatkui samalla kun katseeni eksyi sanojen joukossa Williamin puoleen ja siitä sitten takaisin ensihoitajaan. Sanallista vastausta en kuitenkaan toiselle tarjonnut, vaan ainoastaan puhdistin päätäni kuin en olisi uskonut sanaakaan, minkä perään katseeni kääntyi takaisin jätkän puoleen.
"Mä en tahdo mennä", sanoin Williamille pyytävään sävyyn, josta myös ahdistukseni kaikui. Tiedä tosin mitä se sitten muuttaisi. Ei minulla nimittäin ollut järin fyysistä voimaa - tahdonvoimasta puhumattakaan -, jotta olisin jaksanut pistää vastaan ensihoitajille naisen jo tuodessa esille kaivamansa tarvikkeet luokseni.

Nimi: Lehw

13.11.2017 22:52
//jatkuu//

William

Danielin anteeksipyyntöjä oli kamalaa kuunnella. Olin jo valmiiksi niin hätääntynyt ja huolissani toisen voinnista, että itkuiset pahoillaan olemiset olivat vähällä saada minutkin itkemään ja se jos mikä oli ulkona laskuista. En voisi alkaa pillittämään jos siitäkin syystä, etten näkisi mitään, mutta ennemmin sen takia, että toisen meistä piti olla vahva ja määrätietoinen tässä tilanteessa. Eikä kundi oikein jättänyt minulle vaihtoehtoja heittäytyä tunteelliseksi nyt.
Niinpä yritin jälleen hyssytellä toista samalla kun siirryin silittelemään kundin päätä ottamatta ollenkaan huomioon verisiä käsiäni. Sillä asialla ei nyt yksinkertaisesti ollut merkitystä, kun yritin keskittyä hätäkeskuksen päivystäjän puheeseen ja vastailla hänelle samalla kun pyrin tarkkailemaan Danielin tilaa ja käden vuotamista. Puhe vihaamisista kuitenkin vaati mielestäni jonkinlaisen kunnollisenkin vastaamisen.
"En minä sinua vihaa. En pysty sellaiseen", sanoin niin kuin asia olisi päivänselvä ja minulle se olikin. Tuntui siltä, että ihan sama mitä toinen teki, en pystyisi vihaamaan häntä. Kundi oli minulle liian tärkeä, että olisin voinut vihata häntä sanan oikeassa merkityksessä.
"Nyt sinun täytyy kuitenkin rauhoittua ja hengittää rauhallisesti, muuten vuodat kuiviin", jatkoin yhä määrätietoisella äänellä, vaikka oikeasti olisin halunnut alkaa panikoida veren määrästä. Pelkäsin, että toinen oikeasti kohta retkahtaisi tajuttomana syliini, minkä takia käsien lipsuminen sai aikaan vain enempää huolta. Samalla puristin toisen rannetta vielä lujemmin.

Onneksi tovin kuluttua saatoin kuulla ovikellon soivan. Työnsin Danielin hiukan erilleen minusta(?), jotta saatoin irrottaa otettani toisen kädestä. Muutaman hetken käytin siihen, että sidoin pyyheliinan solmulle toisen ranteen ympärille. Ei se ollut yhtä hyvä kuin puristaminen, mutta parempi kuin ei mitään.
"Purista sitä", käskin vielä kundia ennen kuin nopein askelin harpoin ovelle, avasin lukon ja päästin ensihoitajat sisälle.

Nimi: E.M.

13.11.2017 11:20
//itsetuhoisuuden seuraamuksia//

Daniel

Todistamiseni eivät vain onnistuneet, sillä William piti tiukasti ranteestani kiinni eikä suostunut laskemaan irti. Kättäni hän oikeastaan ohjasi korkeintaan ylemmäs ja samalla hän jatkoi hyssyttelyitään, mikä sai minut luopumaan vastaanväittelyistä muttei lopettanut itkuani. Sen perään jätkä sitten kertoi osoitteemme, mikä tarkoitti tilanteen lipuvan entistä kauemmas hallinnassani olemisesta.
Tosin sentään toinen ei jättänyt minua. Päivystäjän ohjeistaessa omiaan William pysyi vierelläni, ja todettuaan, ettei uskaltaisi jättää minua, hän jopa siirtyi halaamaan minua pienesti yhden käden voimin vain toisella kädellä rannettani nyt puristaen. Ja vaikka kysyttäessä tuskin olisin halausta todennut tarvitsevani, lyhyen itkuisen empimisen perään käännyin hieman paremmin toisen puoleen ja vastasin halaukseen oikealla kädelläni(?). Aluksi tarkoituksenani oli myös hakea jätkästä jonkinlaista tukea leualleni, mutta aennon suhteellisen nopea vaihtaminen tuntui kuitenkin hieman huipauttavan päässä, minkä takia tyydyin vain nojaamaan otsani toista vasten(?) ja suljin silmäni. Samalla minulta menivät ohitse päivystäjän myöntyvänluontoiset sanat siitä, että William voisi jäädä luokseni, jos vaikutin vielä millään tapaa itsetuhoiselta. Jos kuitenkin rauhottuisin, olisi paineside hyvä tehdä, vaikka ambulanssi olikin jo matkalla ja nopeasti perillä.
Williamin halaamisesta huolimatta minä en kuitenkaan kunnolla rauhoittunut. Lähinnä minusta tuntui siinä otsaa toista vasten painaessa, että olin jo itkenyt kaikki mahdolliset kyyneleeni, kun kyynelvirtani lähti tyrehtymään. Itkuisesta olemukseni silti meni, eikä viilellyn käteni kohottaminen ollut lopettanut verenvuotoa. Lähinnä se tuntuikin vain saaneen verinorot valumaan viilloista kohti kyynärtaivetta ja kainaloa, vaikka olihan vuoto hitusen helpottanut. Minä en sitä kumminkaan ajatellut. Ajatukseni kun tuntuivat kiertävän vain kehää ja minulle tuntui tulevan heikompi olo halauksesta huolimatta, minkä takia hetken päästä minun oli pakko avata suuni päivystäjän äänen kuuluessa puhelimen kaiuttimesta taustalla(?).
"Mä oon pahoillani. En mä..tarkoittanu.." aloitin pakottaen ääntäni pois itkuisen sopertavasta, missä ensimmäisten kolmen sanan kohdalla jopa onnistuin. Sitten soperrus kuitenkin palasi takaisin, mikä sai sanani keskeytymään ja painoin silmiäni entistä tiukemmin kiinni. Se tuntui tosin onnistuvan vain hetken ennen kuin ponnistus tuntui kuin liian suurelta, minkä takia vastaavasti katsekontaktin hakeminen Williamin kanssa jäi toteuttamatta. Niiskaisun perään jatkoinkin sitten eri aiheesta. Tai tärkeämmästä aiheesta.
"Älä vaan vihaa mua.." sopersin kuin epätoivoista - yhteen henkäykseen tungettua - pyyntöä toivoen, minkä perään henkäisin ilmaan syvästi sisään. Kyyneleettömän itkuni takia hengitykseni oli toki epätasaista, ja ehkä sykkeeni oli osin jatkuvassa noususuhdanteessa siitä syystä. Syke tuntui nimittäin pauhaavan vain entistä tiheämmin korvieni juuressa, ja samaan aikaa heikotus tuntui aina pientä astetta varmemmin, mikä sai oikean käden halausotteen hetkellisesti herpaantumaan ennen kuin tajusin viiveellä korjata tilanteen.
Itkusta heikotus tosin mielessäni korkeintaan johtui. Idioottimaistahan se oli, etten pystynyt ryhdistäytymään. Asian todellisen laidan paljasti kuitenkin viiltohaavoista vuotaneen veren määrä, eikä shokin näkyvämpien oireiden ilmestyminen ollut enää kaukana. Siten heikotukseni tuntui olevan etukäteisvaroitus pikkuhiljaa ilmentyvälle ihon kalpeudelle ja nahkeudelle. Jos nimittäin tarkkaan olisin kyennyt keskittymään muuhunkin kuin Williamin läsnäoloon, ahdistuksen tunteisiini ja ajatuksiini, olisin saattanut tajuta, että heikotuksen lisäksi minua kylmäsi jo hitusen.

Nimi: Lehw

12.11.2017 21:44
//samalla linjalla~//

William

Daniel yritti nykiä kättään pois, mutten antanut toisen tehdä sitä(?). Pidin tiukasti kiinni toisen ranteesta ja yritin sen sijaan nostaa kättä hiukan toisen sydämen yläpuolelle(?), jotta vuoto helpottaisi. Oli jo tarpeeksi vaikeaa pitää pää kylmänä muutenkin, en olisi halunnut vielä alkaa kinaamaan avuntarpeesta toisen kanssa.
"Shh", yritin samalla hyssyttää Danielille ennen kuin latelin osoitteemme hätäkeskukselle. Sen perään sain ohjeita painesiteen tekemisestä ja muusta, mutta sellaisen väkertäminen kuulosti liian haastavalta tässä tilanteessa. En ollut edes täysin varma, missä ensiapulaukkumme oikein oli.
"En uskalla jättää Danielia tähän yksikseen, jotta hakisin sidetarpeita", ilmoitin puhelimelle samalla kun siirsin käsiäni niin, että saatoin jälleen puristaa kundin rannetta pelkästään yhdellä kädellä(?). Toisella kädellä otin Danielin pieneen halausotteeseen(?) nojaten nyt itsekin hitusen selkääni kaapin oveen, ja toivoin, että läheisyyteni jollain tavalla rauhoittaisi häntä. Halusin auttaa, mutten oikein tiennyt miten sen olisin tehnyt.

Nimi: E.M.

07.11.2017 18:05
//itsetuhoisuuden seuraamuksia edelleen//

Daniel

Sanani tai pikemminkin niiden yritykset tuntuivat saavan Williamin liikkeelle, mutta vaikka jätkä tulikin luokseni, ei oloni helpottanut. Toisen olemus oli lähinnä pelästynyt ja kait huolestunutkin, mikä tuntui kuitenkin vain alleviivaavan sitä tosiasiaa, että William suuttuisi tästä. Hän tulisi niin vihaamaan minua. Sen tähden en pystynyt itkuissani katsomaan toista silmiin, vaikka katseeni nyt harhasikin jossain toisen puolessa. Veitsen pois ottamisien kommentteihinkin onnistuin lähinnä vain häviävän pienesti ja epävarmasti nyökkäämään. Ei sillä kuitenkaan, että olisin lauseenjatkoihin mitenkään tarkasti keskittynyt.
Veitsen pois ottamiselle en nimittäin tuntunut kykenevän sanomaan vastaan. Se olisi vain lisäsyy toiselle suuttua, minkä lisäksi en tiennyt tahdoinko jatkaakaan viiltelyä. Paha olo oli kuitenkin kokoajan läsnä, ei se ollut helpottanut yhtään. Siten jäinkin lähinnä ajatuksiini, enkä tajunnut puristaa vuotavaa kättäni kuten William oli pyytänyt. Minun pitäisi pyytää toiselta anteeksi. Pyytää, ettei hän suuttuisi, koska minun oli vain pakko. Ja arvatenkaan sen ajatteleminen ei saanut itkuani hellittämään. Kuten ei saanut ranteeni astianpyyhkeellä puristaminenkaan.
Tarkalleen ottaen en edes katsahtanut käsivarttani, sillä en uskonut tehneeni pahaa jälkeä. Tai toki tiesin, että viillot vuosivat verta, mutta niinhän ne aina tekivät. Samoin puremahaavat, ja muutenkin tekemisieni katselu vain muistuttaisi tekemisistäni. Siitä miten petin toisen. Niin kuin tunsin tehneeni, vaikka minusta tuntuikin, ettei minulla ollut ikinä valinnanvaraa. Siksi toisen hyssyttelytkään eivät tuntuneet auttavan, vaikka pari kertaa nyt sainkin vedettyä paremmin henkeä keuhkoihini itkuisen pinnalliselta hengitykseltäni.
Tosiasiassa verenvuoto oli kuitenkin paljon suurempaa kuin aiempien tuhotöideni aikaan, eikä astianpyyhkeellä painaminen laannuttanut verenvuotoa. Williamilla ei siten ollutkaan muuta vaihtoehto kuin soittaa apua, vaikka jätkän alkaessa selostaa tapahtunutta hätäkeskukselle minä lähdin pienesti pudistamaan päätäni. Minä en nähnyt tilannetta kuten toinen teki. Päivystäjä ehti kuitenkin vastata ennen kuin itse ehdin avata suutani.
'Selvä, missä osoitteessa olette?' ääni kysyi kännykän kaiuittimen välityksellä. Siinä vaiheessa minun oli kuitenkin vain pakko yrittää saada sanaa väliin, ja katseeni siirsin Williamin kasvoihin.
"Ei..en mä..tahdo ketään.. Ei tää oo niin paha.." sopersinkin siten itkuni keskeltä ja samalla koetin vetää vasenta kättäni pois jätkän ulottuvilta kuin todistaakseni sanani todeksi. Kun en minä oikeasti kaivannut ketään auttamaan, ei se auttaisi.

Nimi: Lehw

06.11.2017 22:27
//raakuudet jatkuu//

William

Kovin kauaa en aloilleni voinut jäädä. Ihan jo Danielin tilan takia, mutta kun toinen vielä itkuisena sopersi nimeni ja alkoi pahemmin nyyhkyttämään, sain liikuntakykyni takaisin. Ensiajatukseni oli päästä toisen kädessä olevasta veitsestä eroon. Sen perään pitäisi tehdä vuotavalle kädelle jotain.
En oikein hallinnut kasvonilmeitäni toisen luo harppoessani. Olisin halunnut näyttää rauhoittavalta, mutta lähinnä menin pelästyneestä ja huolestuneesta, joita kumpiakin olin. Lisäksi hitusen pelkäsin, että Daniel puukottaisi itseään tai minua tuossa tilassa ollessaan, vaikka eipä hän varsinaisesti aggressiiviselta vaikuttanut, epätoivoiselta ennemmin(?). Oli siinä silti se riski.
Polvistuessani lattialle yritin saada puhekykyni jälleen toimintaan. Lisäksi vilkuilin kundin kättä ja koetin arvioida miten paljon verta toinen oli jo menettänyt. Tilanne ainakin näytti minun silmääni pahalta. Osin tunsin lievää kuvotustakin veren hajusta, mutta vannotin itselleni, etten alkaisi oksentamaan. Sellaiseen ei ollut nyt aikaa.
"Daniel, minä otan nyt veitsen pois. Voisitko sillä välin puristaa rannettasi?" pakotin ääneni vakaaksi samalla kun tartuin varovasti veitseen, vaikka kurkkuani puristikin ja osittain tuntui, että tukehtuisin. Kun vastusteluja ei tullut(?), otin esineen kokonaan haltuuni ja liu-utin sen kauemmas huoneen puolelle pois meidän kummankin lähettyviltä.
Kundin toiminta ranteensa suhteen ei kuitenkaan ollut mielestäni tarpeeksi nopeaa(?), joten päädyin itse kurottamaan läheltä astiapyyhkeen ja puristamaan sillä Danielin rannetta(?). Liinasta ei kuitenkaan tuntunut olevan mitään apua, se vain imi enimmän kädestä pulppuavan veren(?). Varsin nopeasti huomasin omien käsienikin olevan liukkaassa punassa ja vatsaani kouraisi ilkeästi.
Vaihdoin kahdella kädellä puristamisesta yhden käden napakkaan puristusotteeseen kaivaakseni takkini taskusta matkapuhelimeni. Samalla pyrin hyssyttämään yhä itkevää Danielia(?). Kännykän käteeni saatuani näppäilin siihen verisin ja hiukan tärisevin sormin hätänumeron, minkä jälkeen laitoin puhelimen kaiuttimelle lattialle. Sen perään keskityin jälleen puristamaan kundin vuotavaa kättä kaksin käsin. Tuuttaukset tuntuivat kuuluvan ikuisuuden ennen kuin joku vastasi.
"William Morgan tässä hei", vastasin hätäkeskuksen päivystäjälle. "Tulin kotiin ja poikaystäväni istuu keittiön lattialla itkuisena ja on viiltänyt itseään ranteeseen ja vuotaa pahasti. Tarvitsisimme ambulanssin."

Nimi: E.M.

06.11.2017 21:37
//itsetuhoisuutta, myös edeltävässä roolissa oli ja oikeastaan enemmänkin :D//

Daniel

Itkuisen katseeni veitsessä pitäessäni arpomiseni ei tuntunut etenevän. Syyttävät ajatukseni melkeinpä vain jämähdittävät minut aloilleen itkemään, ja vasemman käsivarren sykkivä kipu tuntui lähinnä jonkinlaiselta taustahälyltä. Verenvuotoa puolestaan en tullut tajunneeksi senkään vertaa, kuten en ulko-oven avautumistakaan. Kunhan vain pyrin itkustani huolimatta tuijottamaan veristä veitsenterää, jota painoin edelleen kevyesti käsivarttani vasten. Jos tulija ei olisi sanonut mitään, tuskin olisin edes huomannut kenenkään olevan paikalla. Kahden sanan pituinen kotina olemisen ilmoitus onnistui kuitenkin katkaisemaan ajatuksiini uponneisuuteni, minkä seurauksena - vaikkakin pienellä viiveellä - kohotin katseeni epävarmasti ulko-oven suuntaan.
Ensin en tosin olisi halunnut uskoa näkemääni. Osin en tahtonut Williamin olevan siinä katseeni saavutettavissa. Ei hän voisi tulla paikalle kesken kaiken. Siinä hän silti oli, tuijottamassa minua järkyttyneenä ja kuin haamun nähneenä. Valmiina inhoamaan minua. Siten ajatukseni käänsivät tilanteen, enkä osannut väittää niille vastaankaan. Korkeintaan itkuni koetti vain saada aktiivisempaa vaihdetta silmään, missä välissä tajuamattani tulin höllänneeksi veitsen kevyttä painetta ihoani vasten. Käsivarreltani veitsenterää en kuitenkaan voinut siirtää pois.
"Wil...William..." aloitin siinä pahenemaan yrittävältä itkultani, mihin sanani tosin sitten jäivätkin. Jätkän nimen lausuminen kun tuntui olevan jo tarpeeksi vaikeaa, ja tavoittelemani pahoittelevan sovitteleva äänensävy kuulosti lähinnä apua pyytävältä. Ihan vaikka en minä apua katsonut tarvisevani. En minä tuntenut ansaitsevani apua. En vaan tahtonut, että toinen inhoisi minua. En kestäisi sitä. En, vaikka niinhän tässä kuitenkin kävisi. Ei siihen kyynelten valuminen pitkin poskia auttanut.

Nimi: Lehw

05.11.2017 20:50
//vähän raakaa materiaalia//

William

Muuttopäivän jälkeen arki lähti rullaamaan suhteellisen mukavasti. Danielin lukiessa pääsykokeisiin, minä lähinnä keskityin kuvaamiseen ja opettelin käyttämään tietokonetta. En ollut löytänyt itselleni mitään sopivaa alaa, jota lähteä opiskelemaan, mutta toisaalta eipä minun varsinaisesti tarvinnutkaan - rahaa riitti joka tapauksessa. Olisin siis hyvin voinut olla tekemättä yhtään mitään.
Toki aloin käymään terapeutilla, joka oli yllättävän hyvä. Kunnon kokonaiskuvaa en hänelle pystynyt antamaan sukujuttujen takia, mutta enimmistä asioista puhuminen tuntui helpottavan oloani. Lisäksi painoni oli muuton jälkeen lähtenyt mukavasti nousuun, vaikka yhä edelleenkin olin enimmäkseen rimpula kuin lähellä sitä aiempaa jäntevän lihaksikasta. Sentään aloin viimein keikkua normaalipainoisen puolella, mikä oli hyvä asia. Ihan vaikka yhä inhosinkin ulkonäköäni ja pyrin peittämään kroppani vaatteilla aina kun mahdollista, mutta kuitenkin.
Danielilla puolestaan ei tuntunut menevän niin hyvin. Vaikka hän selvästi yritti parhaansa, näin toisesta, ettei kaikki ollut kunnossa. Sitä paitsi toinen tiuski ja äyski(?), mikä ei tuntunut minusta mitenkään päin hyvältä. Yritin kuitenkin ymmärtää pääsykoestressiä, mutta välillä mielialani otti syöksylaskuja. Terapeutille ja Damianille puhuminen kuitenkin auttoi. Niinkin paljon, että yritin patistaa Danielinkin samalle ihmiselle, ja lopulta toinen suostuikin.
Suurta muutosta ei kuitenkaan tullut ja muutaman kerran sain kuunnella toisen huudotkin ennen kuin kundi suostui kokeilemaan mielialalääkkeitä. Minulle moisista nappuloista ei olisi ollut hyötyä, mutta toiselle ehkä. Vaikka toki olisin itsekin mielelläni jotain ottanut, sen verran vaikealta toisen räjähtämisien kuuntelu tuntui, kun itsekään ei ollut vielä selvinnyt kaikesta aiemmasta riitelystä.
Lääkitys aloitettiin ja ainakin tiuskinta loppui(?). Toisaalta Daniel oli myös kovin vaitonainen, mikä vähän huolestutti minua, mutten kehdannut ottaa asiaa puheeksi heti. Ajattelin odottaa ja keskustella sitten, kun mahdolliset sivuvaitukutukset olisivat hävinneet. Lisäksi kuvittelin kaiken olevan kunnossa lääkkeiden ja muun suhteen, niin etten niistä ollut huolissani.
Suunnilleen viikko lääkkeiden aloituksesta olin lähtenyt käymään Damianin kanssa kahvilla ja kaupoilla. Samalla vähän odottelin, että Daniel olisi ilmoittanut pääsykoetuloksista, mutta kun kundista ei kuulunut mitään, en osannut huolestuakaan. Ajattelin, että toinen sanoisi sitten kasvotusten, kun pääsisin kotiin.
Niinpä vielä kotiovellakaan en osannut epäillä mitään normaalista poikkeavaa. Hitusen ihmettelin, miksei Carrie ollut vastassa, kun laitoin avaimen lukkoon ja pyrin sisälle asuntoon.
“Olen kotona”, ilmoitin samalla kun painoin oven kiinni ja käänsin huomiota paremmin muun kämpän suuntaan. Kovin pitkään en ehtinyt ihmetellä elukoiden puuttumista, kun jo silmiini osui keittiön lattialla kyhjöttävä Daniel(?). Paitsi ettei se siihen jäänyt, vaan samalla aivoni tulivat rekisteröineeksi kaiken veren, veitsen ja toisen itkuisen olemuksen, minkä päätteeksi hyppäsin automaattisesti siihen johtopäätökseen, että toinen oli yrittänyt ottaa itsensä hengiltä.
Kauppakassit tipahtivat käsistäni kun jähmetyin hetkeksi aloilleni ja yritin prosessoida tilannetta. Puhekykyni oli myös kadonnut sen sileän tien. Eipä sillä että olisin edes osannut sanoa tässä kohtaa mitään, kunhan tuijotin toista järkyttyneenä ja lakananvalkoisena.

Nimi: E.M.

29.10.2017 03:28
//skipitään eteenpäin//

Daniel

Tyhmistä sanoistani huolimatta en jätkän vastauksesta päätellen ollut ainoa 'uuden alun' tuntemuksen kanssa. Hymynsä leventymisen perään William nimittäin myönsi tuntevansa samoin, minkä jälkeen hän kumartui suukottamaan minua uudelleen. Ja niin, uudelta alulta se tosiaan tuntui. Ihmeen positiviiselta.
Siitä eteenpäin uuden alun positiivisuus tuntui kuitenkin vaihtelevan, ja jollain tapaa päivien edetessä William kanssa 24/7 oleminen osoittautui vaikeaksi. Tai ei sillä, ettäkö jätkä olisi ollut vaikea tai ettenkö olisi tahtonut olla kokoajan toisen kanssa. Olinhan minä jo heti muuttopäivänä tarkistanut, että Damian oli oikeasti toiminut sormusten kanssa oikein. Parempaa hetkeä odottaakseni olin tosin jättänyt sormukset GT-86:een, sillä sieltä William ei vahingossakaan sattuisi niitä löytämään. En tahtonut riskeerata sitä yhteyttä - tai miksi sitä sitten kutsuisikaan - mikä välillämme oli makkaria ensikertaa katsahtaessamme.
Enemmänkin siis aloin vain stressata kokeita, mitä en tahtonut jätkälle paljastaa. Osin asiaan vaikutti se, että stressin myötä itseä syyttävät ajatukset koettivat tehdä myös paluuta, mikä tuntui johtavan helpommin ärtymisen kautta johonkin kierteeseen. Uusi alkuhan nimittäin tarkoitti, että jättäisin aiemman taakseni. Sen aiemman minän, joka vain valitti ja tiuski sairaalalla. Pistäisin toisen edelleen edelleni, sillä sitenhän olin saanut hänet takaisin. Tai niin uskoin. Ja sitä paitsi enhän minä olettanut stressin jatkuvan enää kokeiden jälkeen. En, vaikka se sitten jatkuikin, ties mistä syystä. Jalkojenikin kunto oli edistynyt, mikä tosin siinä välissä tuntui turhan hitaalta edistykseltä. Se taas sai negatiivisia ajatuksia aktiivisemmiksi, missä välissä en sitten kait kyennyt pitämään asiaa Williamilta piilossa.
Tai tiedä häntä oliko toinen jo kuinka pahasti huomannut asian aiemmin. Siinä välissä William joka tapauksessa tuli ehdottaneeksi terapeutille menemistä(?), mikä ei vaikuttanut mielestäni aluksi lainkaan hyvältä idealta. En tahtonut puhua kenenkään tuntemattoman kanssa edelleenkään, enkä oikeasti ollut päästäni niin sekaisin, että moista olisin tarvinnut. Lopulta - ja pitkälti jätkän takia - tulin kuitenkin suostuneeksi, mitä kautta minulle varattiin aika samalle terapeutille, jolla William oli käynyt(?). Jätkän sain jopa ottaa mukaani ensimmäiselle tapaamiselle, mikä oli vain hyvä, sillä muuten olisin saattanut vain istua tuppisuuna ja livistää paikalta kesken kaiken, ensin toki ärsyynnyttyäni tilanteeseen. Ihan vaikka terapeutti olikin aivan toista maata kuin Farrokissa minua tuntikaupalla istuttanut idiootti(?).
Toisaalta sentään Farrokissa olin tietänyt miten terapiassa toimia, kun olin päättänyt olla vain hiljaa. Nyt se ei taas käynyt. Avautuminen tuntui pirun vaikealta - ja typerältä -, mutta kaipa terapeutti taisi saada tarpeeksi tietoa epämääräisistä kertomisistani. Kovinkaan montaa tapaamista ei nimittäin vaadittu ennen kuin puheeksi otettiin lääkkeet, vaikka enhän minä nyt sellaisia tarvinnut. En minä ollut muille ja itselleni vaarallinen sekopää, joka oli vain askeleen päässä hullujen huoneelle joutumisesta. Toki olin satuttanut itseäni, mutta en nyt. Ei tilanne niin paha ollut, kun minulla oli William. Korkeintaan ajatukset yrittivät löydä sen verran lyttyyn, että se ahdisti. Terapeutin mukaan se kuitenkin riitti ja samoin William tuntui olevan terapeutin kannalla(?).
Ensin se tosin kismitti ja pahasti. Jätkällekin saatoin siitä syystä raivota(?), sillä en minä oikeasti tahtonut. Ei se tosin silti kait oikeuttanut Williamille raivoamista, tai niin ajatukset tuntuivat minua sättiessään toteavan. Se taas sai oloni tarpeeksi pahaksi, kuin olisin jääräpäisyyttäni vain pilaamassa taas kaiken. Niinpä kokeiden tulosten tultua jo aiemmin ja valintatulosten julkaisemisen ollessa vain nurkan takana päädyin lopulta suostumaan lääkityksiin.
Määrätyistä lääkkeistä - Prozacista ja Valiumista -, kävin kuitenkin hakemassa vain ensimmäisen. Toinen oli tarkoitettu vain tukemaan olon paranemista tai jotain vastaavaa, kunnes Prozacin vaikutus alkaisi kunnolla. Kuulemman osalla ihmisistä Prozac saattaisi alkuvaiheessa pahentaa itsetuhoisia ajatuksia, mutta minä en uskonut heihin kuuluvani. Lisäksi ottaen huomioon, ettei sillä hetkellä ahdistus ollut edes pahinta laatua, ei minulla ollut hätää. Kahden lääkkeen yhtäaikainen popsiminen saattaisi myös pahentaa haittavaikutuksia alakerrassa, mikä löi viimeisen naulan Valiumin poisjättämisille, vaikka Williamin kanssa emme olleet niin pitkälle vielä päässeet. Viimeisintä syytä en toki jätkälle kertonut. Oikeastaan en kertonut Valium-reseptistä toiselle mitään(?), kun pärjäisin kuitenkin ilmankin. Prozacinkin aloitusvaikutukset tiivistin vain siihen, että vaikutuksen alkamisessa kestäisi(?), enkä patistanut Williamia lukemaan pakkausselostetta, vaikka siinä niin ohjeistettiin.
Turha jätkää oli nimittäin huolestuttaa, kun ei mitään kävisi. Niin ajattelin, ja niin se olikin parin päivän ajan. Kolmantena päivänä ahdistus tuntui kuitenkin pahentuvan, mistä pidin joka tapauksessa suuni kiinni, vaikkakin olostani johtuen päätös sai minut vaikuttamaan normaalia vaitonaisemmalta. Kuuluihan se niin sanotusti asiaan ja menisi ohitse, joten miksi edes huolestuttaisin Williamia. Turhaan minä vain valittaisin, enkä tahtonut jätkän myöskään kyselevän mitään voinnistani.
Päivien vaihtuessa ahdistukseni lipui hitaasti aina astetta korkeammaksi kunnes tilanne eskaloitui vajaa viikko lääkityksen aloituksesta, kun valintatulokset ilmaantuivat postin mukana. Ohut kirje toi mukanaan tiedon varasijalle pääsemisestä, mikä ei ollut lainkaan sitä mitä olin tavoitellut. Kun olihan minun ollut tarkoitus päästä suoraan sisään. Kuka tahansa pääsisi sisään autokorjaajaksi harjoittelemaan. Siis kuka tahansa. Ei siihen tarvittu ydinteknikkoa. Mitä se sitten kertoi minusta, etten päässyt? Sitä ajatukseni mieluusti jäivät jankkaamaan laskiessani kirjeen käsistäni keittiön pöydälle, ja kasvojeni hieraisemisen jälkeen minun oli pakko siirtyä askeltamaan ahdistuneena ympäri kämppää. Mieleni kun teki jo siinä vaiheessa vaikka lyödä jotakuta. Itseäni, samperi, kun en osannut mitään.
Siinä hetkessä minun ei tarvinnut nimittäin miettiä reaktioni piilottamista Williamilta, sillä jätkä oli jo aiemmin lähtenyt Damianin kanssa aikaa viettämään. Sen jälkeen hänen oli kait tarkoitus tulla kaupan kautta takaisin, joten en edes osannut arvioida milloin toinen olisi tulossa takaisin kotiin. Eipä sillä, että suuresti olisin asiaa siinä miettinyt. Jos olisin saanut myöntävän päätöksen, olisin sentään saattanut soittaa toiselle, mutta en nyt. Miten olisin voinut? Ja vielä kun William oli Damianin kanssa. Niin, hänhän repäisi varmasti nauruun, mikä ajatuksena tuntui lyövän vain lisää vettä myllyyn. Ahdistuksen paino tuntui selvänä jo rintani päällä, eikä edestakaisin ramppaaminen tuntunut auttavan. Korkeintaan se vain alkoi tuntua jaloissa ja herätti Carrien huomion, mutta en minä koiraa siihen kaivannut.
Huomiotta jättäminen ei kuitenkaan estänyt kirjavaa koiraa yrittämästä saada huomiotani, mikä johti pinnani katkeamiseen. Kiroava huutamiseni saikin Carrien hätkähtämään ja selkeästi alistumaan, mistä huolimatta päädyin komentamaan koiran makuuhuoneeseen, jonne toisen jätin suljetun oven taakse. Sillä samaisella hetkellä en nimittäin tajunnut katua huutamisiani, se tuli vasta hetkeä myöhemmin, enkä oikeasti enää tiennyt mitä tehdä siinä välissä. Halusin vain ahdistuksen loppuvan - saman tien -, sillä tunsin jo silmieni lähtevän kostumaan. Vittuako itkeminen tässä välissä auttaisi.
Tosin jo hetkeä myöhemmin ajatukseni tarjosivat ratkaisua tilanteeseen. Ramppailuideni jatkuessa keittiön puolelle asti katseeni osui veitsien pariin, ja siinähän ratkaisu tuntui olevan. Se toimisi, oikeastaan heti. Nopeammin kuin pussipiruksi muuttuminen ja itsensä pureminen. Lyhyen hetken onnistuin silti arpomaan asian kanssa, mikä johti ramppaamiseni jatkumiseen ennen kuin periksi antaen suuntasin takaisin keittiöön. Veitsien suhteen en lähtenyt valikoimaan, kunhan vain otin ensimmäisenä käteeni osuneen veitsen, joka sattui olemaan kokinveitsi. Leveä ja pitkä terä oli kaikkea muuta kuin mihin olin aikoinani puukolla viiltäessä tottunut, mikä ei valitettavasti juolahtanut mieleeni.
Siinä hetkessä minulla oli nimittäin mielessä vain ahdistuksen helpottaminen, enkä tuntunut muistavan, että itsetuhoisuuttahan minun oli lääkityksen takia varottava. Koska kyllähän minä tiesin sen tulevan sattumaan. Sen takia silmieni kostuminenkin tuntui vain pahenevan, kun vasemman kämmeneni keittiöntason reunaa vasten laskiessani olin jo valmis painamaan terän kyynärvarttani vasten. Sen kivun tunnuin kuitenkin ansaitsevani, minkä lisäksi se veisi pahan olon tunteen pois. Se ei tuntunut olevan valinta vaan pakko. Ei minulla ollut muuta vaihtoehtoa, ja siten leukaperäni jännittäen viilsin vaakasuorasti noin viitisen senttimetriä kyynärtaipeen alapuolelle.
Ensimmäinen, enemmänkin kyynärvarren ulkosyrjälle osunut viilto ei tosin ollut edes järin syvä, vaikkakin leveän terän tekemä polku täyttyikin saman tien punaisesta verestä. Viilto joka tapauksessa riitti tuomaan sen tutun rauhoittavan tunteen, minkä olin aiemminkin tuntenut itseäni satuttaessani. Toki se sattui - sitä en kiellä - ja vasemman käteni sormet painuivat nyrkkiin, mutta kipu ei tuntunut painavan vaakakupissa ahdistuksen lievälle helpotukselle. Tunsin jopa pääseväni hieman hengittämään kertaalleen syvempään, minkä seuraamuksena istahdin selkä keittiönkaappeja vasten lattialle ja koukistin jalkani. Veitsestä en laskenut otettani ja muutaman kerran hieman syvempään hengiteltyäni viilsin uudestaan. Ja sitten vielä uudestaan.
Jokaisella viillolla vasemman käteni iholle muodostui uusi lämmin verinoro, joka lipui ihoani pitkin paidalle, housuille tai suoraan lattialle riippuen käteni asennosta. Ensimmäisen viillon tavoin kolmas viilto läpäisi lähinnä ihon, mutta toisen viillon olin viiltänyt syvemmälle lihasta selkeämmin nirhaisten. Lisäksi kaksi jälkimmäistä viiltoa olivat osuneet hieman selkeämmin kyynärvarren sisäpuolelle. Viiltojen aiheuttamat kivut sekoittuivat kuitenkin tehokkaasti toisiinsa, joten en minä moisia seikkoja tajunnut. En edes pistänyt merkille, että keskimmäisin viilloista vuosi verta toisia selkeästi enemmän. Enhän minä edes ajatellut sitä verenvuotoa. Kolmannen viillon perään molemmat käteni vierelleni laskettuani ahdistukseni kun tuntui laskeneen jo sen verran, ettei päähäni mahtunut muuta kuin se, että olin oikeasti päässyt ahdistuksesta eroon.
Se hyvä hetki... Se kuitenkin kesti vain hetken. Melkeinpä rentouttavalta tuntuneen hetken katkaisi nimittäin se, että siinä istuessani saatoin kuulla yksittäisten veripisaroiden putoavan lattialle kaveriensa luokse. Toki yksittäiset tipat olivat vain pieni verrattuna ihoa myötäillen vuotavaan lämpimään vereen, mutta ne tipat havahduttivat minut tekooni. Se puolestaan lähti automaattisesti kohottamaan ahdistustani ajatusteni myötä, ja katseeni käväisi viillellyssä kädessäni. Siitä se sitten alkoi taas.
Olinko nimittäin oikeasti ollut niin heikko? Hetken paskan fiiliksen takia olin sortunut viiltelemään? Mitä vittua Williamkin ajattelisi? Hänhän inhosi sitä, että satutin itseäni. Hän inhosi tätä. Jätkä tulisi varmasti inhoamaan minua, kun saisi tietää, mikä sai minut puremaan takahampaani yhteen samalla kun koetin pukata itseäni pystymmäs. Ylös nousemisen ajatus keskeytyi kuitenkin äkisti, kun ajatukset tuntuivat uppoavan entistä syvemmälle ja silmieni - jo hieman helpottunut - kostuminen paheni. Perään ensimmäinen kyynel pääsi karkaamaan poskelleni, ja ylös nousemiset unohtaen siirsin käteni eteeni ja viilsin itseäni neljännen kerran.
Viiltojen välimatkoista johtuen neljäs poikkisuora viilto osui jo selkeästi lähemmäs rannetta, ylitse kyynärvarren sisäsyrjän puolen välin. Se myös sattui aiempia enemmän, vaikka mielestäni en käyttänyt sen enempää voimaa kuin toisessakaan viillossa. Ja vaikka aiemmin kivun takia en ollutkaan itkenyt, terän viiltäessä kättäni suljin silmäni ja purskahdin itkuun. Minusta tuntui vain yhtäkkiä taas liian pahalta, eikä satuttaminen tuntunut auttavan.
Muuta minulla ei kuitenkaan tuntunut olevan enkä muuta tuntunut ansaitsevani, minkä takia silmäni auki pakottaen koetin hallita itkuiseksi mennyttä hengitystäni ja kohotin veripisaran syliini tirauttavan leveän terän seuraavaan viiltokohtaan, astetta taas lähemmäs rannetta. Kevyesti sitten lähdin jo painamaan terää ihoani vasten, mutta itkultani en kuitenkaan saanut veistä liikkeelle, ja jäin kuin hetkeksi arpomaan tekemisiäni. Vaikka eihän siinä mitään arpomista ollut. Katseeni verisessä veitsessä pitäen uskoin jo pilanneeni kaiken ja täydellisesti. Jälleen kerran. Koska en muuta osannut.

Nimi: Lehw

28.10.2017 22:38
William

Minulla oli entistäkin lämpimämpi olo, kun suudelman loputtua saatoin nähdä kundinkin hymyilevän. Olin niin onnellinen, etten osannut edes pukea sitä kunnolla sanoiksi, etenkin kun Daniel myönsi myöskin ikävöineensä pussailua. Ja siinä hetken verran olisin halunnut suudella toista uudelleen tai halata tai mitä vain, mutta tyydyin vain laskemaan sormeni toisen poskelta ja keskityin katsomaan toisen kasvoja ja pohtimaan, miten hyvä idea oli ollut yrittää vielä uudelleen. En olisi halunnut jäädä tästä paitsi mistään hinnasta. Daniel oli niin hirvittävän suloinen hymyillessään, että vaikken olisi jo tietoisesti jäänyt tuijottamaan hänen kasvojaan, olisin varmasti jäänyt ihailemaan toisen hymyä. Ja miettimään sitä, miten etuoikeutettu olin, kun Daniel oli nimenomaan minun poikaystäväni ja pääsin sitä todistamaan tässä näin, ihan itsekseni ja aitiopaikalta!
Koko Danielin miettimishetken hymyni oli pysynyt kasvoillani, mutta se levisi hetkellisesti kundin lausuessa seuraavat sanansa. Kyllä, uuden alun tuntu oli läsnä. Minäkin tunsin sen, minkä takia avasinkin sitten suuni.
"Joo, niin alkaa", vastasin, kun en parempaan onnentuntemuksineni pystynyt. Ja sen perään kumarruin suukottamaan Danielia uudelleen(?), ihan vain koska voin.

Nimi: E.M.

11.10.2017 13:05
Daniel

Suudelma pysyi myös Williamin puolesta kysyvänä, vaikka se nyt ehkä valuikin hieman pehmeämpään suuntaan. Se ei kuitenkaan haitannut, sillä osin suudelma tuntui sitä kautta saavan hitusen edes varmuutta. Ja se taas antoi minulle mahdollisuuden vain nauttia toisen huulten tunnusta. Siten suudelman pituutta en tullut oikeastaan miettineeksi, mistä huolimatta suudelma ei tuntunut katkeavan väärään aikaan keskenkään, kun William sitten vetäytyi taaksepäin.
Ja pakostihan siinä suudelman jälkeen silmäni avattuani katseeni osui toiseen. Jätkä vaikutti aiempaankin verrattuna onnelliselta, mikä oli näky, jonka näin mielelläni. Siten katseeni vastetassa toisen katseeseen hymynhäivä nousi huulilleni, johon se jäi Williamin todetessa ikävöineensä suutelua ja sipaistessa poskeani kevyesti. Eipä hän nimittäin ollut ainoa, ja kaipa sen saattoi siinä todeta.
"Mulla kans", vastasinkin toisen sanoihin. Kaksi sanaa tuntui tosin olevan silti jotenkin liian vähän tilanteeseen nähden. Ongelmana oli vain, etten ollut hyvä sanojen kanssa - tai ainakaan tälläisessa tilanteessa -, eikä pidempi tauko tuntunut auttaneen tilannetta. Niinpä peukalon syrjällä Williamin sormia hieraisten(?) käytin katseeni hetkeksi huoneen puolessa. Lähinnä siis sanojani miettiäkseni ennen kuin hetkeä myöhemmin katseeni palasi jätkään(?).
"Tää alkaa oikeesti tuntua uudelta alulta", totesin sitten ja tietäen kyllä heti peräjälkeen, miten tyhmiltä sanani kuulostivat. Muuten en kuitenkaan osannut tilannetta kuvata. Ja äskeisen suudelman myötä minusta todellakin tuntui, että pystyisimme palaamaan normaaliin. Tai siis niihin hyviin hetkiimme. Ja sanojen typeryydestä huolimatta idea sanojen takana tuntui pitävän hymynhäiväni hengissä, jätkän lisäksi siis tietenkin.

Nimi: Lehw

05.10.2017 19:42
William

Daniel vastasi suudelmaani. Hetken vielä mietin, tekikö hän sen vain sen takia, että minä halusin tätä, mutta ilmeisesti ei. Suudelman laatu pysyi kuitenkin kysyvänä ja kevyenä, enkä lähtenyt sitä juurikaan muuttamaan. Kenties pehmeämpään suuntaan vain(?), kuin suutelointi olisi saanut enemmän itsevarmuutta, vaikka tosiasiassa olin yhä hitusen epävarma, vaikka tiesinkin haluavani tätä ja todellakin nautin tästä.
Danielin huulet tuntuivat tutuilta omiani vasten, vaikka emmehän me silloin aiemminkaan olleet kovin intensiivisesti suudelleet(?) ainakaan jos vertaisi useampiin ikäisiini ihmisiin. Useita kertoja kuitenkin, joten kyllä minä toisen huulet tunsin ja tiesin, miltä hän tuntui. Oli se joka tapauksessa mukava huomata, miten paljon jonkun pussaamisesta saattoi yhä edelleen pitää. Ja Danielin suuteleminen tuntui edelleen erilaiselta kuin muiden ihmisten suuteleminen. Jotenkin oikeammalta, todellisemmalta. Täydeltä? En osannut kuvailla sitä, mutta erilaiselta kuitenkin, jos vertasi aiempiin suutelukumppaneihini.
Jonkin aikaa suudeltuamme vetäydyin taaksepäin ja hymyilin lämpimästi Danielille samalla kun katsoin toista suoraan silmiin. Oloni oli hassun onnellinen ja lämmin, innostunutkin. Jotenkin oli hirvittävän kevyt fiilis.
“Minulla oli ikävä tuota”, sanoin pitäen kundia yhä kädestä. Samalla kohotin toisen käteni sipastakseni Danielin poskea kevyesti. Osittain puhtaasti siitä, että halusin koskea toisen partaa, osittain pelkästä koskettamisen halusta. Osittain olisin myös halunnut halata toista ihan kunnolla.

Nimi: E.M.

01.10.2017 11:58
//köhköhin jälkeistä aikaa//

Chin Ho "Cho"

Onneksi Valentin ei ainakaan siihen hetkeen tuntunut loukkaantuvan läheisyydestäni, eikä hän oikeastaan edes yrittänyt pois altani. Pienen nyökkäyksen perään hän jopa totesi ehdotukseni olevan 'kiva' ja sen jälkeen totesi jopa naurahtaen, että hänellä voisi mennä hetki. Ja kyllähän se sai hymyni pilkahtamaan suupielissä astetta vahvempana, minkä perään nyökkäsin itsekin pienesti.
"Ei se haittaa. Tulen kohta takaisin", sanahdin sitten vastaukseksi ennen kuin vetäydyin miehen yltä sulavasti sivummas(?) katseeni viimein pois toisesta kääntäen. Vetäytymisieni matkaa jatkoin sitten sängyn reunalle, ja sängyltä ylös noustuani suuntasin mahdollisimman rennoin askelin vessan puolelle. Toki matkalla katseeni kävi vaatteidemme puolessa mutta vain ohi mennen sivusilmällä. Ei minulla ollut mikään kiire vetää vaatteita päälleni saatika toisen päälle.
Sillä olihan nuoren miehen vastaus saanut minut takaisin luottavaisemmalle tuulelle, ja siistiytymiseni kumista eroon pääsemisestä aloittaen olin osin jopa ylpeä itsestäni. Hetken hairahduksesta huolimatta Valentin ei tuntunut epäilevän mitään, eikä hänellä tuntunut olevan kiire päästä minusta eroonkaan. Sellaisen kuvan itse ainakin sain, eikä minulla ollut mitään moista vastaan. Koska jos Valentin tahtoi olla seurassani vielä ainakin hetken - vaikka oletti minun olevan töissä -, niin eihän siinä mitään pahaa voinut olla. Ei kun tiedostin asian olevan niin. Totta puhuen siinä hetkessä en tosin itseäni turhan paljoa asiasta muistutellut.
Niinpä siistittyä itseni vilkaisin vielä peilikuvajaistani, missä välissä juoksutin sormeni kertaalleen tukan lävitse irokeesia vähän parempaan kuosiin saadakseni. Sen enempää en asialle kuitenkaan mitään tehnyt, vaan pari pätkää vessapaperia matkaan napattuani poistuin vessasta ja palasin takaisin nuoren miehen luokse. Valentin oli sedelleen makoilemassa sängyllä(?), joten kömmin itsekin suosiolla takaisin sängylle. Aiemman asetelman sijaan asetuin kuitenkin miehen viereen oikealle puolelle(?) puolimakoilevaan asentoon, heti siis kun olin laskenut osan vessapaperipätkistä väliimme. Toisin sanoen nojailin siis vasempaan käteeni jalkojani hieman vinossa koukussa pitäen.
Sillä tapaa oikea käteni jäi nimittäin vapaaksi toisen siistimiseen, jonka tulin aloittaneeksi siitä aikalailla suoraan(?). Aiempi hymy kimalteli edelleen pienesti suupielissäni putsailuista huolimatta, ja vasta pahimmat sotkut toisen vatsalta pyyhittyäni ja käytetyn vessapaperin sivuun laskettuani katseeni käväisi Valentinin kasvoissa(?).
"Haittaako, jos jään tähän odottamaan?" päädyin samalla kysymään kevyesti kulmaani hymyni seastas kohottaen. Kun pitihän se kuitenkin vielä varmistaa, vaikkakin kysymykseni perään käänsin katseeni takaisin tekemisiini ja välistämme puhtaan vessapaperipätkän ottaen lähdin vielä pyyhkimään viimeisimpiäkin sotkun tahmeuksia miehen vatsalta(?). Aivan liian innokkaalta en nimittäin tahtonut vaikuttaa. Kertoihan kysymykseni jo sen, että mieluusti tähän jäisin. Muuten olisin voinut asetella kysymykseni toisinkin.

Nimi: Kiiwi

28.09.2017 15:52
//hieman vähemmän k-18 jos ollenkaan//

Valentin

Vaikka Cho olikin jo itsensä pois vetänyt, jäimme silti hetkeksi lähekkäin. Syitä siihen en miettinyt oikeastaan sen enempää, kuin että se tuntui tavalla tai toisella luonnolliselta. Hurmoksen hälventyessä Cho kuitenkin kohottautui hieman, minkä johdosta katseemme kohtasivat(?). Jotain hänen mielessään taisi liikkua, mutta en osannut ollenkaan sanoa mitä, mutta siitä hän kuitenkin kohottautui pystympään suoristamalla käsivartensa.
Chon katseen käväiseminen vatsallani sai minut jokseenkin havahtumaan takaisin nykyhetkeen. Tai sitten se oli se alahuulen pureminen. Kumpi tahansa, mutta joka tapauksessa aloin tulemaan hieman liian tietoiseksi tilanteesta. Ei kuitenkaan sillä että tilanne olisi mitenkään epämukava ollut, kunhan nyt vain palailin maanpinnalle mistä lie tiloistani.
”Se olis kiva”, selvensin pienen nyökkäyksen perään. ”Mulla saattaa mennä… hetki. Toivottavasti ei haittaa”, jatkoin naurahtaen. Jatkokommentilla viittasin siihen, että minulla saattaisi mennä hetki siinä ennen kuin kokisin olevani valmis astumaan huoneesta muiden ihmisten ilmoille.

Nimi: E.M.

27.09.2017 11:02
Daniel

Siinä huvittuneisuuksissani en sitten osannut arvata sitä mitä seuraavaksi tapahtui. En nimittäin lainkaan ollut Williamin kanssa samalla aallonpituudella, ja se asia paljastui minulle vasta toisen jo suukotettua minua kevyesti huulille. Ihan pikaiseksihan suukko siis jäi, mutta oli se kuitenkin tarpeeksi saamaan minut hämilleni.
Koska mistä se nyt tuli? Emme olleet pitkään aikaan suudelleet, korkeintaan William oli suukottanut minua poskelle tai otsalle. Ja joo, ehkä se aluksi oli minun ja käytökseni syytä, enkä sitten ollut vain osannut korjata tilannetta. Enhän olisi ollut edes varma tahtoiko jätkä suudella minua, kun aluksi pelkän koskemisenkin olin nähnyt vaikeaksi.
Niinpä hetkeksi jouduin todellakin kelaamaan ajatuksiani, ja kaipa se oli onni, että William jäi siihen lähelle. Koska jos jätkä olisi vetäytynyt kauemmas, niin sitten olisin itsekin saattanut tehdä niin. Nyt jäin kuitenkin vain aloilleni hengittämään teoriassa samaa ilmaa kuin jätkä, ja jätkää kohden parhaani mukaan katsoessani koetin keksiä mitä oikein oli tapahtunut ja miksi. Kosketus oli tosin jättänyt kevyen kihelmöinnin huulilleni, mikä hieman harhautti ajatuksiani, mutta varsinainen harhautus tapahtui Williamin toimesta.
Siinä minun kelaillessa asiaa jätkä nimittäin päätyi suutelemaan minua uudestaan. Sillä kertaa tilanne ei kuitenkaan tullut yhtä puskista kuin edellinen ja tajusin - ja ehdin - jopa sulkea silmäni. William kun ei tullut tällä kertaa jättäneeksi suudelmaa yhtä lyhyeen, vaan hän lähti jopa liikuttamaan huuliaan omiani vasten. Ja vaikka edelliskerrasta olikin aikaa, siinä silmät suljettuani suudelmaan oli suhteellisen helppo vastata. Siten huuleni pääsivätkin vastaamaan jätkän huulten liikkeeseen, enkä liikkeen tempoa siitä tiedustelevan oloisesta nopeuttanut(?).
Osin kun minun itsekin piti varmistaa, tajusinko nyt oikein, vaikka ei kait William olisi niin tehnyt ellei hän olisi tahtonut suudella minua? Ihan vaikka en siis edelleenkään tajunnut, mitä toisen oli mosieen yllyttänyt. Lisäksi näin pidemmän ajan jälkeen hitaaseen suudelmaan oli vain helpompi ryhtyä, ja pakkohan se oli myöntää, että se tuntui myös pirun hyvältä.

©2017 ✗ ZEΔLWICK ✗ - suntuubi.com