Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

 

Some legends are told
Some turn to dust or to gold

Tekeminen | "Puhe" | #Ajatukset# | #"Telepatia"# | //Roolin ulkopuolinen huomautus//

 

<  1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Lehw

13.02.2018 23:38
William

Daniel pysyi hiljaa, eikä suostunut vastaamaan kysymykseeni. Hiljaisuuden venyessä aloin olla aika varma, että tässä oli nyt jotain, mitä toinen ei halunnut minulle kertoa, mutta samalla en myöskään halunnut alkaa nyhtämään Danielista irti jotain, mitä hän ei selvästikään halunnut minulle jakaa. Kun kundi tosiaan jäi ääneti ja tuntui valuvan jonnekin tavoittamattomiini, minusta alkoi ylipäänsä tuntua tyhmältä vain istua siinä ja olla toisen halausotteessa. Mistä minä tiesin, ettei hän halannut minua pelkästään sen takia, että minä halasin häntä? Minusta tuntui pahalta.
Näin ollen aloin irrottautua halauksesta(?). Ihan jo senkin takia, että Daniel ei selvästi kaivannut tukeani, vaikka halausta ylläpitikin, mutta myös siitä syystä, että minua oli alkanut jälleen itkettää kahta kauheammin. Kaipasin jotain, jonka kanssa puhua tästä ja aiemmasta ja koko sopasta, ja se joku ei selvästi ollut Daniel. Halusin Damianin. Ja halusin itkeä hänen olkaansa vasten, en Danielin, niin kamalalta kuin se tuntuikin itselleen myöntää. Ja se entisestään pahensi kuristuksen tunnetta kurkussani.
En edes jäänyt sängylle Danielin viereen, vaan palasin penkilleni. En uskaltanut katsoa kundia silmiin, sillä olisin varmasti sanonut tai tehnyt jotain, mitä katuisin myöhemmin. Tai alkaisin itkeä. Hetkessä koko juttu oli alkanut tuntua jotenkin ylitsepääsemättömän vaikealta ja rankalta, vaikka minun oli edelleen vaikea käsittää, mitä kaikkea tässä viime tuntien aikana olikaan tapahtunut. Otin pienenä henkilökohtaisena loukkauksena myös sen, ettei Daniel suostunut jakamaan ajatuksiaan kanssani, vaikka olin ollut tässä hänen tukenaan niin kuin aina olin. Mitä järkeä oli ylipäänsä auttaa, kun hän ei selvästi halunnut apua? Niiskahdin pienesti samalla kun tuijotin huoneen kelloa ja sitten lattiaa.
Naamastani varmasti näki, että yritin pitää itseäni koossa ja samalla peitellä tunteitani ja ajatuksiani. En tiedä miten pahasti lievä loukkaannus paistoi naamastani, mutta samalla olin häpeissäni siitä, miten pikkumainen olin. Danielilla oli kuitenkin asiat huonosti, turhaan minä tässä näitä asioita vatvoin. Olinhan kuitenkin ihan yhtenä kappaleena. Fyysisesti ainakin.
Muuten sitten olisinkin vain halunnut mennä kotiin. Olin väsynyt ja itkukohtauksen partaalla enkä halunnut, että Daniel näkisi, miten rikki hän oli minut saanut pienellä viiltelytempullaan.

Nimi: E.M.

11.02.2018 17:21
Daniel

Toivomiseni tuntui olevan osin yhtä turhan kanssa, sillä William ei antanut olla. Jätkä tahtoi tietää oliko asiassa muutakin mitä hänen pitäisi tietää. Vastauksen siihen saattoi kyllä mieltää kahdella tapaa. Koska pitäisikö toisen muka oikeasti tietää koko juttu?
Niin, ja sillähän hetkellä mielipiteeni oli, että ei. Heti kun olin kuitenkin sanomassa sitä, se toinen vastauksen mahdollisuus nousi mieleeni ja yhtäkkiä minusta tuntui, että valehtelin toiselle. Tai siis sillä lailla pahalla tavalla, enkä vain jättämällä kertomatta asiaa, joka toiselle ei edes kuulunut. Tunne ei kuitenkaan saanut mieltäni muuttumaan kertomisen suhteen. Miten vitussa olisin edes sanonut asian?
Siten lopputuloksena jäin täysin hiljaiseksi ja vetäydyin enemmän itseeni. Halausta pidin kyllä yhä omilta osiltani voimassa(?) ja nojasin Williamiin, eikä katseenikaan tullut toisen kropasta mihinkään siirtyneeksi. Fyysisesti en siis vetäytynyt kauemmas toisesta, enemmänkin ajatuksen tasolla. En vain oikeasti tahtonut - osannut - avautua asiasta toiselle, ja siten vetäytyminen oli varsin paljon helpompi vaihtoehto. Ihan vaikka se ei jäljellä ollutta ahdistusta helpottanutkaan, vaan melkeinpä päin vastoin.

Nimi: Lehw

05.02.2018 22:34
William

Ensin kuvittelin, ettei Daniel vastaisi ollenkaan kysymykseeni. Toisaalta lopullinenkaan vastaus ei saanut minua vakuuttuneeksi. Kun ei tahtonut? Jos lääkäriltä saa lääkkeitä, niin ei niitä noin vaan jätetä ottamatta. Tai no, minä jätin, mutta kun tiesin, etteivät ne sopineet yliluonnollisen kropalleni, mutta se nyt oli aivan tyystin eri asia.
Sitä paitsi Daniel vaikutti muutenkin siltä, että asiassa oli mukana muutakin. Jotain, mitä hän ei minulle kertonut. Ihan vaikka väittikin, että syy oli siinä, ettei hän kuvitellut tarvitsevansa tätä toista lääkettä.
"Onko tässä jotain muutakin, mitä minun pitäisi tietää?" päädyin lopulta kysymään, kun asia jäi vaivaamaan itseäni. Olisin halunnut kysyä toiselta suoraan, miksei hän kertonut minulle totuutta, vaikka varmaan edelliset selitykset olivatkin totta. Ei vain vaikuttanut siltä, että Daniel kertoi kaikkea. En kuitenkaan halunnut samalla olla liian painostava, sillä toinen oli kuitenkin ollut vasta vähän aikaa sitten aika lähellä menettää henkensä ja saarnaaminen oli aika tylyä.

Nimi: E.M.

28.01.2018 20:37
Daniel

Jos niin saattoi sanoa, niin psykiatrin lähdettyä ja aiheen jäätyä siihen huokaisin helpotuksesta. Siltä osin siis mitä jännitykseltäni - ja ahditustukseltani - pystyin. Ja siis ainakin jäätyä siltä osin siihen.
Hetken hiljaisuuden jälkeen William nimittäin palasi aiheeseen. Katse ympäristöön vaisusti suuntautuneena en tosin tajunnut jätkän ensimmäisestä kysymyksestä sitä suoraan. Osin en varmaan tahtonut. Osin taas kysymys olisi voinut sopia aika moneen asiaan sillä hetkellä. Melkeinpä perään tulleesta tarkennuksesta en kuitenkaan saattunut erehtyä, kun toinen väänsi kysymyksensä rautalangasta. Siten suljin silmäni ja pienesti pääni nojaavaa asentoa vaihtamaen harkitsin halauksesta vetäytymistä.
En tosin siksi, ettäkö olisin kysymyksen myötä tahtonut törkätä Williamin syrjään. Ennemmin kyseessä oli kysymyksen pakoilun ajatus, koska minun ei tehnyt mieli kertoa jätkälle asiasta. Siinä hetkessä en kuitenkaan myöskään tahtonut kohdistaa katsettani jätkän kasvoihin. En kehdannut. Siksi jättäytydyinkin halaukseen. Tarkkaan en vain tiennyt mitä toiselle muka voisin sanoa.
Edelleenkään kun en tuttuun tapaani tuntunut voivan laittaa vastaan. Sen verran kuitenkin tiesin, etten koko totuutta tahtonut toiselle kertoa. Olinhan piilotellut sitä juurikin sen takia. Jotain minun oli kuitenkin sanottava, mikä johti lyhyeen viivyttelyyn vastaukseni kanssa ennen kuin avasin taas silmäni. Asennon vaihtamisen takia katseeni lepäsi nyt enemmänkin jätkän kropassa kuin ympäristössä(sovitaan näin).
"En mä tahtonut", vastasin sitten hiljaisella ja välttelevällä sävyllä. Tiesin saman tien, että sanani eivät varmasti riittäisi jätkälle vastaukseksi. Muita vaihtoehtoja minulla ei kuitenkaan tuntunut olevan, kun punnitsin totuuden vaihtoehtoja. Neljään lisäsanaan se tosin johti pienen tauon perään.
"Mä en uskonut tarvitsevani sitä", lisäsinkin osatotuuden kertoen, mutta se ei poistanut välttelevää sävyä äänestäni. Saatoinkin vain toivoa, että William antaisi aiheen olla.

Nimi: Lehw

25.01.2018 19:40
William

Jäin lähinnä vain kuuntelemaan Danielin ja psykiatrin keskustelua. Annoin yhä Danielin nojata päätäni vasten, mutta samalla kallistin omaa päätäni, jotta saatoin painaa poskeni vasten kundin solisluun aluetta(? tälle on varmaan joku parempikin sana mut en just nyt keksi). Silmäni pidin ummessa helpottaakseni itkun kanssa, vaikka eipä minua toisaalta huoneen katselu niin kiinnostanutkaan, kun kasvoni olivat sinne päin suunnatut. Ohimennen ajatukseni sivusivat myös sitä seikkaa, että olisin voinut olla lyhyempi, niin selkäni ei tarvitsisi olla aina tällaisella köyryllä, kun halasin Danielia istuvilteni.
Olin tiennyt kundin lääkityksen aloituksesta, mutten siitä, että hänellä oli määrätty myös toista lääkettä. En ymmärtänyt, miksei Daniel ollut ottanut molempia, mutta toisaalta kundi avautui asioistaan muutenkin niin kamalan vaikeasti. Joskus elämä osasi olla sitten vaikeaa, ajattelin, kun psykiatri teki lähtöä.
"Miksi?" kysyin hetken hiljaisuuden(?) katkaistakseni. Moni asia vaivasi minua tällä hetkellä enkä oikein tiennyt mistä aloittaa ilman, että itse romahtaisin. Kaipasin myös Damiania. Halusin puhua tästä hänelle, sillä serkullani oli usein parempia näkökantoja kuin minulla.
"Mikset ottanut sitä toistakin lääkettä?" tarkensin kysymystäni miltei heti perään, sillä tajusin, ettei Daniel ehkä tiennyt mitä olin lyhyellä ja laajalla kysymykselläni sattunut tarkoittamaan.

Nimi: E.M.

14.01.2018 23:17
Daniel

Vaikka itse kuuntelinkin psykiatrin sanat, en tiedä tekikö William niin. Toisen sanoista juurikaan välittämättä hän kun käski minua olemaan sanomatta niin. Tai siten tilanteen ainakin tulkitsin. Tiedä sitten tosin tarkalleen mitä en saanut sanoa. Haukkua itseäni vaiko kertoa totuutta itsetuhoisuuteni lopettamattomuudesta.
Joka tapauksessa, en minä jätkälle mennyt vastaan väittämään. Normaali tilanteessa olisin varmasti tehnyt niin. Nostanut varmaan oikein äläkän, koska tottahan se minusta oli. Siinä hetkessä en kuitenkaan uskaltanut, jaksanut taikka osin edes tahtonut. Sitä en vain tiennyt, miten minun olisi sitten pitänyt vastata, joten vastaus jäi täysin välistä. Samaten vastaamatta jätin psykiatrin sanoihin. Osin siksi, että jäin miettimään Williamin käskyä, mutta osin siksi, että vakavaa masennusta en tilanteeni syyksi uskonut. En ollut uskonut aiemminkaan kun termi oli ollut lievempi, niin miksi uskoisin nytkään.
Ja ehkä siitä nainen sitten päätteli jotain. Tai koko tilanteesta en tiennyt. Lyhyen hiljaisen hetken perään(?) psykiatri nimittäin ehdotti, että hän voisimme jatkaa hetken päästä ja että sillä välin hän voisi hakea minulle jotain ahdistukseeni. Sitä varten hänen vain piti tietää, oliko minulla jo jokin lääkitys aloitettuna. Hiljaiseksi vetäytymisestäni johtuen mieleni olisi tehnyt vain jättää siihenkin vastaamatta, mutta viiveellä silmäni avaten päädyin vastaamaan.
"On. Alotin Prozacin vajaa viikko sitten", vastasin vaimeaan sävyyn ääneni kasassa pitääkseni ja samalla paransin hieman pääni asentoa niin, että pystyin hieman edes vilkaisemaan naisen suuntaan. Williamin kädestä en kuitenkaan laskenut irti tai muutenkaan en halauksesta eroon pyristellyt. En, vaikka katseeni nyt käväiskin hieman myös ympäristössä. Sieltä se tosin palasi psykiatria vilkaisemaan hänen avattua perään suunsa.
'Aloititko siis pelkän Prozacin? Etkö saanut mitään tukevaa lääkitystä?' hän tarkenteli, mikä tuntui yrittävän saada ajatukseni panikoitumaan aiheesta ja olemuksenikin jännittyi. En edes tajunnut leukaperieni hieman rentoutuneen joko vaikenemiseni tai suun uudelleen avaamiseni yhteydessä ennen kuin jouduin siinä hetkessä jännittelemään leukaperiäni uudestaan. Ja niinpä emminkin muutaman sekuntin ajan vastaukseni kanssa. Oikeasti siis mietin psykiatrille valehtemista. Enhän ollut aikonut kertoa lisälääkityksestä Williamille.
"Mulle määrättiin myös Valium, mut en ottanut sitä", päädyin kuitenkin vastaamaan, mikä pakotti leukaperieni jännityksen hetkellisesti kaikkoamaan. Muuten jännittymiseni ei kuitenkaan ottanut kadotakseen, minkä puolesta oli hyvä, ettei nainen päättänyt kysellä sen enempää. Kunhan hän vain totesi katsovansa mitä voisi tehdä ja poistui sitten paikalta(?).

Nimi: Lehw

13.01.2018 21:29
William

En ollut Danielin kanssa ollenkaan samaa mieltä hänen kanssaan siitä, mitä hän sanoi. Joo, idiootti hän oli useastikin, mutta heikko ei. Eikä hän ollut idiootti tässä nytkään viiltelyn takia, vaan ennemmin silloin, kun esimerkiksi olin halipulainen eikä hän halunnut halia kanssani. Tai silloin kun hän suuttui Lucky-Charmille ihan turhasta koiran hössöttäessä omana itsenään. Tai no, silloinkin hän oli ennemmin tyhmä ja vähän vain idiootti. Ja nytkin hän oli idiootti pelkästään sen takia, että sai minut miltei itkemään.
Kundi kuitenkin tuntui hyväksyvän läheisyyteni. Lisäksi hän otti kädestäni kiinni, etten edes päässyt vetäytymään pois, vaikka olisin halunnutkin. Mitä en siis halunnut. Ihan jo siitäkin syystä, etten oikeasti alkaisi vollottamaan, mutta myös sen takia, että tarvitsin Danielia tässä ja nyt. En metrin päästä, vaan ihokontaktissa.
"Älä sano noin", puolestani vastasin kundin sanoihin, psykiatrista välittämättä. Samalla niiskahdin niin huomaamattomasti kuin kykenin, jottei Daniel kuvittelisi, että itkin oikeasti. Eikä silmiäni nyt niin pahasti edes kirveltänyt. Kai.

Nimi: E.M.

07.01.2018 13:18
Daniel

Vastaukseni myötä jätkä halasi minua tiukemmin, mutta kunnolla en silti saanut itseäni lopettamaan itseeni vetäytymistä. Oikean käteni otetta tulin tosin silti hölläänneeksi Williamin ujuttuaessa toisen kätensä käsieni väliin, ja jätkän kääntyessä paremmin halaukseen nojasin pääni paremmin toista kohden(?). Ihan vaikka sen jälkeen hiljaisen huojentuneesti hän väitti minua höpsöksi.
"Idioottipas, ja heikko. Kun alotin, en vaan voinu lopettaa", vastasin koettaen pitää äänensävyni kurissa ja vaikka teoriassa olin kyennyt lopettamaan viiltelyn. Sen perään vain tulin sen melkeinpä samantien uudelleen aloittaneeksi, ja osin siitä syystä sanojeni perään irrotin oikean käteni otteen kokonaan vasemmasta kädestäni, jotta kiedottua sormeni Williamin käden ympärille(?). Kuin siis estääkseni, ettei jätkä irrottaisi halaustaan, sillä vaikka en siihen kunnolla vastannut, tiukemman halauksen myötä tunnuin pystyvän pitää itseni paremmin kasassa. Siksi en silmiänikään tullut avanneeksi, vaikka silmien ummistuksen tiukkuus nyt hellittikin, ja samasta syystä en tullut samantien väittäneeksi psykiatrinkaan sanoille vastaan.
'Tiedän, että sinusta tuntuu siltä, mutta se ei tee sinusta heikkoa tai idioottia. Se kertoo, että kärsit vakavasta masennuksesta, johon tarvitset apua', nainen ehti nimittäin aikalailla käden otteeni siirron yhteydessä aloittamaan, ja äänensävynsä hän piti rauhallisena ja tyynnyttelevänä.

Nimi: Lehw

07.01.2018 11:49
William

Danielin vastaushalukkuus ei tuntunut lisääntyvän painostukseni myötä laisinkaan. Ennemmin hän tuntui sulkeutuvan vain entisestään, mikä taas tuntui minusta pahalta. Samalla toki huomasin hänen puristavan kättään, ja vähän pelkäsin, että hän halusi satuttaa itseään uudelleen.
Ehdin jo miettiä vaikka mitä kauhukuvia mielessäni ennen kuin kundi viimein avasi suunsa ja kertoi, että ongelma oli siinä, ettei hän ollut saanut opiskelupaikkaa. Ja siis. Olihan se sääli ja niin edelleen, mutta että sen takiako hän oli lähtenyt viiltämään itseään? Ei se ollut maailmanloppu, vaikka Danielista siltä näytti tuntuvan.
Itse olin kuitenkin huomattavan helpottunut, tavallaan. Kyse ei ollutkaan mistään sen suuremmasta asiasta, vaikka tilanne olikin vaikuttanut pahalta. Niinpä Danielin vastaus sai minut halaamaan toista välittömästi lujemmin samalla kun ujutin lempeästi mutta määrätietoisesti vapaan käteni kundin oikean käden alle, jotta estäisin häntä painamasta vasenta kättään(?).
Tunsin siinä sitten silmienikin lähtevän kostumaan pienesti, mitä yritin peittää tukahtuneella niiskaisulla ja paremmin halaukseeen kääntymisellä (u nou pää enemmin vastakkaiseen suuntaan ko mitä Danilla on?).
"Höpsö", pihahdin hiljaa huojentuneella, mutta tukkoisella äänellä toisen korvanjuuressa. Sillä se Daniel oli. Ylidramaattinen höpsö, jonka puolesta sai pelätä sydän syrjällään harva se päivä.

Nimi: E.M.

07.01.2018 01:02
Daniel

Vastaamatta jäämiseni ei tuntunut tuovan toivomaani ratkaisua tilanteelle. Sen seurauksena kertomisen painetta tuli nimittäin myös Williamin puolesta, kun jätkä sanahti hiljaa tahtovansa myös kuulla vastauksen. Rauhallisesta äänestä tuntui kuitenkin uupuneen jotain tuttua - tärkeää -, ja katseeni käväistessä toisen kasvoissa, joilta havaitsin rohkaisevan hymyn uupuvan. Siten katseeni jäi varsin lyhyeksi ennen kuin jo palautin huomioni sylissäni oleviin käsiini ja olisin tahtonut vetäytyä entistä enemmän itseeni.
Ei toisen toki millään tapaa vihaiselta tai painostavalta näyttänyt, lähinnä neutraalilta. Ja kait se olisi pitänyt ymmärtääkin, kun tilanne oli mikä oli, mutta niin en vain tehnyt. Sen oli pakko johtua siitä, että William oli pettynyt minuun, ja jos kertoisin, hän pettyisi vain pahemmin. Sitten hän viimeistään vihaisi minua. Toisaalta jos en vastaisi, sama tapahtuisi. Tunsin olevani totaalisesti puun ja kuoren välissä, mikä pahensi vain tilannetta.
Niinpä katseeni käsiin palauttamisen jälkeen jäin edelleen hiljaiseksi, vaikkakin painostuksen vaikutukset näkyivätkin ulospäin. Oikealla kädelläni lähdin puristamaan vasemman käteni kyynärpäätä kantositeen lävitse, ja ahdistuneen epäröinnin vivahteet nousivat niin kasvoistani että katseestani välittyväksi. Sekunti sekunnilta painostus tuntuikin vain kasvavan, kunnes lopulta vain pakottauduin valitsemaan kohtaloni.
"Se, että mä oon niin tyhmä. En ees päässy sisään sinne kouluun", pukahdin sitten lopulta. Mukamas kasassa olevasta äänensävyni tosin krässäsi nopeasti melkeinpä itkuun purskahtavaksi, mikä sai minut sulkemaan tiukasti silmäni ja puristin kättäni vielä tiukemmin. Äänensävylleni kun en vain voinut mitään, ja todeksihan minä sanani tarkoitin. Leukaperiäni yhteen purren koetin vain jotenkin yksinäni selvitä siitä ahdistuksen tunteesta ja yritin olla purskahtamatta itkuun.

Nimi: Lehw

06.01.2018 23:58
William

Koska Daniel suhtautui hyvin läheisyyteeni, ei aikeenani ollut liikkua muualle. En myöskään sanonut mitään koko kursimisen aikana, enkä oikeastaan sen jälkeenkään, vaan olin vain aloillani ja halasin toista. Vaikka nyt tunnuin olevani enemmän itseni herra taas, en silti halunnut prosessoida sitä, mitä äsken oli käynyt. Olisin vain alkanut itkemään, mitä en halunnut. Niinpä lähinnä istuin siinä ja silittelin Danielin kylkeä sen aikaa, mitä jäimme kahden kesken(?).
Psykiatrin tullessa annoin kundille aikaa puhua, mutten vieläkään liikkunut aloiltani, vaikka kundi tuntuikin käpertyvän enemmän itseensä(?). Kuuntelin tarkkaavaisesti sekä psykiatria että Danielia, ja kun heistä ensimmäinen ehdotti, että kundi oli yrittänyt itsemurhaa, tunsin sydämeni lähtevän kiitolaukkaan. Samalla tiesin jännittäväni kroppaani, liekö halaukseni kundistakin tiukentui hetkellisesti(?), sillä itsekin halusin kuulla vastauksen tähän kysymykseen. Aika paljon siltä se nimittäin oli näyttänyt. Ja senpä takia olinkin säikähtänyt niin helvetisti.
Niinpä Danielin vilkaistessa minua en vastannut vilkaisuun(?). Yritin pitää ilmeeni mahdollisimman neutraalina, vaikka suuni olikin puristunut miltei viivaksi. En pitänyt keskustelunaiheesta, mutta samalla halusin kuulla, mitä oikeasti oli käynyt. Lisäksi en uskonut voivani katsoa kundia ilman, että menettäisin kontrollin itseeni uudelleen, joten pyrin keskittymään muihin asioihin. Kuten esimerkiksi psykiatriin.
Tuntuihan se pahalta kuunnella, miten Daniel myönsi, että oli halunnut satuttaa itseään. Sekin tuntui pahalta, että hän oli tehnyt sitä aiemminkin, mutta senhän jo tiesinkin. Ja olin nähnyt arvet. Ei se ollut uusi juttu. Kaikista pahimmalta kuitenkin tuntui se, ettei toinen automaattisesti kieltänyt sitä, ettei halunnut satuttaa itseään enää.
Toki minä olisin halunnut uskoa, että oma läsnäoloni olisi auttanut jotenkin. Kun vastausta ei kuitenkaan kuulunut heti, oma katseeni laskeutui hetkeksi syliini ennen kuin annoin sen kiertää huonetta, jotten olisi alkanut itkemään. Samalla hiukan huokaisin, omaa oloani helpottaakseni. Ihan vaikka silloin Danielilta tuli kieltävä vastaus, jota olin odottanut. En vain enää tiennyt, sanoiko hän sen psykiatrin, minun vai itsensä takia, ja miten hyvin hänen sanaansa oli uskominen.
Kun psykiatri kysyi, oliko kundi yhä ahdistunut, tunsin voivani vastata hänen puolestaan myöntävästi. Kundi ei ollut normaali, joten oletettavasti hän oli yhä ahdistunut. Tai ainakin minun silmääni hän yhä oli, mutta mistä sitä tiesin. Kun olinhan minä kuvitellut, että itsetuhoisuuskin oli suunnilleen mennen talven lumia, ja silti löysin Danielin keittiöstämme sen näköisenä, että hän teki kovaa vauhtia kuolemaa.
Sen sijaan puheen tullessa ahdistuksen syyhyn, kohotin katsettani ja suuntasin sen Danieliin. Sillä se minuakin kiinnosti. Mikä oli saattanut saada toisen niin pahasti tolaltaan, että hän oli sortunut noin pahasti satuttamaan itseään?
“Haluaisin myös kuulla”, sanoin sitten hiljaa, kun kundista ei tuntunut irtoavan mitään. Pidin ääneni rauhallisena ja mahdollisimman ystävällisenä, mutta se lämpö, jolla yleensä kundille puhuin, oli vähän hukassa. Samoin hukassa oli rohkaiseva hymyni, kun katsoin toista, sillä tuntui siltä, että jos yrittäisin yhtään mitään muuta ilmettä kuin neutraalia naamiotani, alkaisin itkeä.

Nimi: E.M.

06.01.2018 00:11
Daniel

Ambulanssin saavuttua sairaalaan ja sairaalan ovista sisään päästyämme ahdistus tuntui kuin syventävän juuriaan, kahdestakin syystä. Ensinnäkään en olisi tahtonut sairaalaan. Olinhan viettänyt sairaalassa auton alle jäämisen jälkeen jo liian kauan aikaa, eivätkä pakotettuna sairaalassa makailusta jääneet muistot olleet kovinkaan positiivisia. Toki sairaala oli täysin eri, mutta kyllähän kaikki sairaalat näyttivät samalta. Toinen syy oli puolestaan se, että William poistui viereltäni. Siis käsiään vain pesemään - ja ihan suhteellisen lähelle -, mutta se vain tuntui paljon enemmältä akuuttiosastolta sänkypaikan saatuani.
Tipassa olemisesta huolimatta en kuitenkaan jaksanut pistää tapahtumille vastaan, mitä kautta paikalle pörhältänyt lääkäri pääsi avaamaan vaivatta vasempaa käteäni ympäröivät siteet. Verenvuoto oli selkeästi jo tyrehtynyt - oikeastaan jopa loppunut -, ja kyynärvartta puhdistettuaan lääkäri koetti kysyä minulta haavoista, mutten tahtonut kuunnella. Samoin vähälle huomiolle jätin hoitajan hääräämiset. Melkeinpä vain uppouduin ahdistuneisiin ajatuksiini kunnes William palasi. Sillä enhän käytännössä tuntenut tikkailuja lainkaan, kiitos vain pienesti tuntuneiden puudutuspistosten.
Eipä minua tosin olisi varmastikaan haitannut se, vaikka tikkailu olisi sattunut. Tai siltä minusta ainakin tuntui. Jätkän palattua paikalle keskittymiseni löysi kuitenkin kohteensa ajatukseni lisäksi myös Williamista. Varsinkin kun heti ensitöikseen hän istahti viereeni sängylle ja silitti tukkaani.
Toisesta jo jonkin aikaa erossa oltuani ajatukseni pääsivät nimittäin väittämään, ettei jätkän pitäisi enää olla siinä tekemäni jälkeen. Että en ansaitsisi toisen kosketusta ja lohdutusta, vaikka toisaalta se todellakin tuntui olevan sitä, mitä tarvitsin. Onneksi William ei kuitenkaan antanut minulle aikaa tehdä omaa päätöstäni ajatusten ristiriidassa, vaan hän veti minut puolimakoilevasta asennostani kevyeen halaukseen ja suukotti lyhyesti otsani sivua. Siinä vaiheessa tarvitsemisen puoli tuli voittaneeksi. Ahdistus tuntui hieman taas helpottavan.
Niinpä tipasta huolimatta parhaani mukaan vastasin oikealla kädelläni halaukseen, enkä käteni kasaan kursimisen ja uuden siteen virittelyn jälkeenkään ajanut jätkää pois sängyltä. Tahdoin pitää toisen siinä, minkä takia kampeuduin istuvampaan asentoon ja vedin jalkani koukkuun jääden istumaan aivan toisen viereen(?), mihin onneksi kykenin kiitos tiputuksen aiheuttaman hieman paremman olon. Kasvoiltani parantunut olotila ei tosin kummemmin näkynyt johtuen vielä hieman tallella olleesta kalpeudesta, verenhukan aiheuttamista hieman tummahkoista silmän alusista sekä aiemmista itkujen jäljistä(sovitaan ettei se ole halunnut pyyhkiä naamaansa). Paikatun ja kantositeeseen laitetun käteni melkeinpä piilotin koukistettujen jalkojeni ja kroppani väliin, enkä vastannut lääkärin kommentteihin kädestäni tai punasolujen määrän tutkimisesta. Hänen mukaansa olin kuitenkin onneksi vain nirhaissut lihasta ja jotakin valtimoa, mutta pysyvää vahinkoa ei pitäisi olla tullut. Korkeintaan käsi vaatisi levon jälkeen kerran tai pari fysioterapiaa pienen lihasvaurion vuoksi. Kotiin pääsemisestä hän ei kuitenkaan sanonut siihen hetkeen mitään.
Ja kyllähän siinä katsoin parhaaksi vain olla hiljaa(?), vaikka lääkäri ja hoitaja lähtivätkin luotamme. Sitä en tiennyt miten se tilannetta auttaisi, mutta vaihtoehto tuntui oikealta. Osin ehkä siksi, etten helpotuksen tunteesta huolimatta rintaani kiristämään jääneeltä ahdistukselta tiennyt mitä sanoa. Hetkeä myöhemmin minun vain taisi kuitenkin olla pakko tietää.
Noin kymmentä minuuttia myöhemmin(?) luoksemme nimittäin saapui nainen, joka esitteli itsensä sairaalan päivystäväksi psykiatriksi ja pyysi minua kertomaan mitä tapahtui. Katseeni vilkaisi lyhyesti häntä, mutten vastannut mitään ennen kuin käänsin katseeni eteenpäin. Sitten nainen kuitenkin teoriassa ilmoitti, että minun olisi vain pakko puhua, jos tahtoisin pois.
'Ymmärrän, jos et tahtoisi puhua, mutta minun on varmistuttava, että olet henkisestikin ottaen kunnossa ennen kuin kotiutamme sinut. Jos edes yrität vastata kysymyksiin, tiedämme parhaimman tavan auttaa sinua ja pääset mahdollisimman nopeasti kotiin. En kiusaa sinua turhanpäiten, lupaan sen.' Niin psykiatri taisi tarkalleen ottaen sanoa, minkä perään hän toisti aiemman pyyntönsä. Hetken olin kuitenkin hiljaa kuin pakotteen laatua arvioiden, minkä jälkeen lyhyen hetken vaikutin yrittävän keksiä sopivaa vastausta. Ja sen siis teinkin.
"Ahdistuin", vastasin sitten jotakuinkin hiljaiseen ääneen ennen kuin katseeni käväisi psykiatrissa. Enempää sanoja en kuitenkaan heti yhteen vastaukseen suustani ulos saanut, ja katseeni palasi sängyn päätyyn osuvaksi, minkä nainenkin taisi havaita.
'Ja sitten viilsit kättäsi?' hän tuli nimittäin jatkaneeksi tiedustelevaan sävyyn, mikä sai minut nyökkäämään pienesti. Se puolestaan sai toisen jatkamaan.
'Ahdistuitko niin paljon, että yritit tappaa itsesi?' nainen jatkoi, mikä sai minut pudistamaan päätäni.
"En", tarkensin vielä pienen hetken perään, minkä jälkeen katsahdin Williamia kohden. Ahdistukseni kanssa minusta tuntui kuin minun olisi pitänyt sanoa enemmänkin, mutten vain tiennyt mitä, ja siksi käänsin katseeni psykiatrin puoleen.
'Tahdoitko siis vain satuttaa itseäsi?' nainen tahtoi kuitenkin vielä tarkentaa, mihin vastasin nyökkäyksellä. Samoin tein seuraavaan kysymykseen, kun hän kysyi olinko satuttanut itseäni aiemmin. Sitä seuranneeseen kysymykseen - halusinko vielä satuttaa itseäni - en kuitenkaan saanut vastattua yhtä nopeasti.
Heti ensivastaukselta en nimittäin tiennyt. Tai en tuntunut tietäväni, en ollut edes miettinyt asiaa. En sitten Williamin pörhällettyä paikalle ja keskeytettyä minut, vaikka olin edelleen ahdistunut. Toisaalta enhän minä ollut tahtonut viiltää viimeisiä kertoja, mutta minun oli ollut vain pakko. Koska olin pettänyt jätkän, mikä aatteena sai huomioni käväisemään Williamissa. Tiesin, että hän tahtoisi minun vastaavan kielteisesti, ja pienen arpomisen perään käänsin katseeni eteenpäin.
"En. Mä tahdon vaan kotiin", vastasin siten jatkojeni kanssa psykiatria vilkaisten.
'Katsotaan sitä kotiin lähtöä hieman myöhemmin' hän vastasi pienesti hymähtäen. 'Entä oletko vielä ahdistunut?' nainen jatkoi siitä luentavasti, mikä tuntui saavan aiemman mukaisen harkitsevan vastaanoton puolestani. Osin jo siksi, että ahdistuksen määrän - tai vain olemassa olon - toteaminen tai miettiminen tuntui pökittävän tunnetta. Ja tiedä sitten arvasiko hän empimiseni.
'Tai voitko kertoa, mikä sai sinut niin ahdistuneeksi?' psykiatri tuli nimittäin jatkaneeksi hetken vastaamattomuuteni perään ja kuin tarjoten minulle vaihtoehdon, johon voisin vastata. Vaihtoehto numero kaksi tuntui kuitenkin olevan vielä huonompi, sillä korkeintaan se tuntui muistuttavan ahdistuksen todellisen syyn mieleen. Tai siis juurikin sen syyn, mikä katkaisi kamelin selän, eli varasijan saamisen.
Se taas nostatti sisäistä ahdistustani, kun ajatukset muistavat taas asiat, jotka kolme ensimmäistä viiltoa olivat kaikottaneet pääkopasta. Itseni lynkkaavat ajatukset ja kuinka paska minun täytyi olla, että munasin, mikä sai leukaperäni jännittymään ja koetin parantaa asentoani, vaikkei siihen ollut tarvetta. Samalla katseeni kääntyi pääasiallisesti alas kohti paketoitua kättäni, jonka peitoksi vedin oikean käteni. Katseen karkailua pienen panikoinnin muodossa en silti pystynyt estämään, enkä tiennyt peittikö leukaperien jännitys tarpeeksi ahdistuksen ilmettä alleen. Muta kun enhän minä voinut kertoa siinä ääneen kuinka tyhmä olin. Niinpä jätin täysin vastaamaatta ja yritin esittää kuin minua ei vain huvittaisi.

Nimi: Lehw

04.01.2018 22:18
William

Niin siinä sitten seisoin. Jossain välissä ristin käteni ja rutistin verisillä käsillä kylkiäni pitääkseni itseni paremmin koossa, kun Danielia nostettiin paareille. Kun minulta kysyttiin, tulisinko mukaan(?), nyökkäsin automaattisesti. Sanallista vastausta en saanut ulos, mutta onneksi ensihoitajat eivät tuntuneet olevan huolissaan minun voinnistani, vaikka olinkin varmasti vähintään yhtä kalmankalpea kasvoiltani kuin Daniel(?).
Ambulanssissa ahtauduin kundin viereen, vaikken paareille mahtunutkaan. Silti yhä tuntui jotenkin siltä kuin pää ja kroppa olisivat olleet eri paria. Mikään ei tuntunut todelliselta. Ei oikeastaan silloinkaan, kun otin Danielia kädestä(?). Parempi se oli kuitenkin kuin jos olisin vain istunut aloillani ja tuijottanut tyhjyyteen. Olisi pitänyt olla normaalimpi, mutta tuntui kuin olisin seilannut unessa.
Siirtyminen autosta sairaalaan tuntui menevän hetkessä. Tuntui kuin jäseneni liikkuisivat itsestään, etten ollut itseni hallinnassa, vaikka olinkin rauhallinen kaiken aikaa. Hetkellisesti havahduin asioiden kulkuun siinä vaiheessa, kun olin hinkannut käsiäni saippualla jo useamman minuutin. Kuivunut veri valuin viemäriin vaaleanpunaisina juovina, ja siinä välissä tajusin, etten oikeastaan muistanut, miten olin huoneeseen päätynyt. Sulkiessani hanan ja kääntyessäni taas ympäri, näin kuitenkin yhä paikkailtavana olevan Danielin(?), joten onnekseni en ollut lähtenyt vaeltelemaan minnekään. Muistikatkokset eivät tuntuneet siinä hetkessä normaaleilta.
Kaikessa rauhassa askelsin takaisin sängylle ja lainkaan sen kummemmin asiaa miettimättä istahdin Danielin viereen(?). Samalla ojensin tällä kertaa puhtaat sormeni silittääkseni kundin tukkaa ennen kuin vedin häntä kevyeen halaukseen(?) ja kumarruin painamaan ääneti vasten Danielin otsansivua(?). Suukko ei ollut mitenkään pitkä, mutta tuntui, että tarvitsin sitä itse. Samoin kuin fyysistä läheisyyttä, sillä Danielin käsi sai edelleen sisuskaluni pyörimään karusellissä. Ihan vaikka se olikin jo miltei kasassa jälleen.

Nimi: E.M.

31.12.2017 22:25
Daniel

Pyyntöni myötä Williamin katse hakeutui puoleeni, mutta en silti saanut toiselta kaipaamaani vastausta. Toisen mielestä minun oli 'pakko' mennä ja sanat kuulostivat tukahdetuilta, mikä ei voinut tarkoittaa hyvää? Eihän? Ei ainakaan minun ajatusteni mielestä, kun toinen ei edes tullut luokseni.
Koska saletisti jätkä oli vihainen. Siksi hän seisoi kauempana. Siksi hän vastasikin niin lyhyesti. Mitenkään en osannut auttaa itseäni näkemään tilanteen kuten se oikeasti oli, että William oli pahasti huolissaan ja tolaltaan ja pysyi poissa ensihoitajien tieltä. Enhän itsekään ollut verenvuodosta huolestunut. Kaikesta muusta olin tosin sitäkin enemmän huolissani. Williamin mielipide tuntui olevan kaikki siinä hetkessä, ja nyt kaikki tuntui olevan toisen aiempia sanoja vastaan. Ja se jos mikä piti yllä ahdistustani, jopa tuntui pahentavan sitä.
Siksi katseeni siirtyikin Williamista sivummas lattian puoleen ja nielaisin kuin kyyneliä pidätelläkseni ahdistuneen ilmeen pysyessä kasvoillani. Aiemman itkuni määrän huomioiden tuskin olisin kuitenkaan edes saanut enää itketyksi. Se kuitenkin tuntui ainoalta mitä saatoin tehdä. Kropastani ei lähtenyt voimaa vasemman käteni vapaaksi saamiseen tai ylös nousemiseen. Jomman kumman niistä kun olisin todellakin tahtonut tehdä, varsinkin kun naispuolinen ensihoitaja sanoi ystäväni olevan oikeassa ja sen olevan parhaakseni. Siltä se ei vain tuntunut. Kaikki tuntui vain menevän pieleen, ja pelkäsin jälleen menettäväni Williamin.
Ja se tuntui kamalalta, jos se erikseen piti sanoa. Ahdistus ja pelko rinnassa etkä jaksanut tehdä asialle mitään. Ainoa mihin kaiken paskan saattoi purkaa jaksamisen rajoissa oli ajatukset, jotka lykkäsivät sen takaisin omaan niskaani vaikkakin epävarmemmalla temmolla kuin normaalisti. Sen tähden en kuitenkaan kiinnittänyt melkeinpä minkäänlaista huomiota ensihoitajien puuhiin heidän paketoidessa vasemman kyynärvarteni paksuin sidoksin heti kiristyssiteen laittamisen jälkeen. Keskustelu ainakin meni ohitse korvieni, vaikkakin toinen ensihoitaja onnistui havahduttamaan minut hetkellisesti silmieni ummistuttua. Tiedä sitten kuinka paljon tilanteesta oli syyttäminen ahdistukseni tasoa ja kuinka paljon johtui verenhukasta.
Tipan laittoa - johon sentään reagoin katseellani ja hieman oikeaa kättäni liikauttamalla - myöhemmin oli kuitenkin jo se hetki, kun kotoa lähtemisen pakote astui voimaan. Ensihoitajat auttoivat minut viereeni siirretyille paareille, mikä aiheutti uudemman huimauskohtauksen ja hetkellisesti luulin, että päässäni sumentuisi täysin. Niin ei kuitenkaan käynyt ja sykkeeni tarkistamisen jälkeen lähdimme matkaan(?). Me kaikki siis.
Williamkin kun lähti mukaan(?), tiedä tosin olisinko edes suostunut lähtemään ilman toista. Toisaalta en tiedä olisinko jaksanut pistää vastaan yhtään sen paremmin kuin aiemminkaan. Jätkän läsnäolo tuntui joka tapauksessa kuin luovan lohtua pimeään, vaikka ahdistus ja pelko Williamin mielipiteestä matkasivatkin vahvasti mukanani ambulanssiin päästessämme. Minulla kun ei tuntunut olevan lainkaan kontrollia tilanteeseen, se oli kaikki kaikonnut ensihoitajien tultua. Nyt se sitten vain jatkui ambulanssin sireenien pärähtäessä päälle ja ambulanssin lähtiessä pikaisesti liikkeelle kohti sairaalaa. Sentään kuitenkin matkan aikana sain sormeni jätkän sormien lomaan(?), ja kosketuksesta sain jotain, johon koetin keskittyä. Keskustelu kun ei tuntunut luonnistuvan, joko väsymyksestä tai ahdistuksesta johtuen.

Nimi: Lehw

30.12.2017 23:17
William

Päästäessäni ensihoitajat sisään, jäin itse enemmän taustalle, jotten olisi tiellä. Seurasin sivusta ollen yhtä huolissani kuin aiemminkin, kenties vielä enemmänkin kuin äsken. Huomasin itsessänikin lieviä shokin merkkejä, mutta ne nyt eivät liittyneet mitenkään veren vuotamiseen, vaan ennemmin koko tilanteeseen. Kaikki tuntui niin epätodelliselta, etten meinannut vielä käsittää koko asiaa.
Tuntuikin siltä, että havahduin takaisin tilanteeseen vasta sitten, kun kuulin Danielin sanat. Hain myös toisen automaattisesti katseeseeni, vaikka heti sen tehtyäni, olisin halunnut katsoa pois. En minä pystynyt katsomaan toista tuollaisena. Olisin halunnut tehdä mitä vain, että kundin olo olisi parantunut. Olisin jäänyt hänen kanssaan tänne, jos se olisi ollut parasta, mutta kun ei ollut. Nyt koko tilanne ja Danielin ilme olivat vain saada minut itkemään, minkä takia leukani värähtikin uhkaavasti. Kurkkua kuristi.
“Sinun on pakko”, sain kohtalaisen tukahtuneesti ulos suustani. Olisin halunnut lohduttaa toista, halata ja kertoa, että kaikki menisi hyvin, mutten saanut itseäni liikkeelle, jotten olisi häirinnyt ensihoitajia. Niinpä siinä sitten seistä tönötin ja yritin pitää itseni kasassa. Näyttää siltä kuin kaikki olisi hyvin.

©2018 ✗ ZEΔLWICK ✗ - suntuubi.com