Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

 

Some legends are told
Some turn to dust or to gold

Tekeminen | "Puhe" | #Ajatukset# | #"Telepatia"# | //Roolin ulkopuolinen huomautus//

 

 1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: E.M.

14.01.2018 23:17
Daniel

Vaikka itse kuuntelinkin psykiatrin sanat, en tiedä tekikö William niin. Toisen sanoista juurikaan välittämättä hän kun käski minua olemaan sanomatta niin. Tai siten tilanteen ainakin tulkitsin. Tiedä sitten tosin tarkalleen mitä en saanut sanoa. Haukkua itseäni vaiko kertoa totuutta itsetuhoisuuteni lopettamattomuudesta.
Joka tapauksessa, en minä jätkälle mennyt vastaan väittämään. Normaali tilanteessa olisin varmasti tehnyt niin. Nostanut varmaan oikein äläkän, koska tottahan se minusta oli. Siinä hetkessä en kuitenkaan uskaltanut, jaksanut taikka osin edes tahtonut. Sitä en vain tiennyt, miten minun olisi sitten pitänyt vastata, joten vastaus jäi täysin välistä. Samaten vastaamatta jätin psykiatrin sanoihin. Osin siksi, että jäin miettimään Williamin käskyä, mutta osin siksi, että vakavaa masennusta en tilanteeni syyksi uskonut. En ollut uskonut aiemminkaan kun termi oli ollut lievempi, niin miksi uskoisin nytkään.
Ja ehkä siitä nainen sitten päätteli jotain. Tai koko tilanteesta en tiennyt. Lyhyen hiljaisen hetken perään(?) psykiatri nimittäin ehdotti, että hän voisimme jatkaa hetken päästä ja että sillä välin hän voisi hakea minulle jotain ahdistukseeni. Sitä varten hänen vain piti tietää, oliko minulla jo jokin lääkitys aloitettuna. Hiljaiseksi vetäytymisestäni johtuen mieleni olisi tehnyt vain jättää siihenkin vastaamatta, mutta viiveellä silmäni avaten päädyin vastaamaan.
"On. Alotin Prozacin vajaa viikko sitten", vastasin vaimeaan sävyyn ääneni kasassa pitääkseni ja samalla paransin hieman pääni asentoa niin, että pystyin hieman edes vilkaisemaan naisen suuntaan. Williamin kädestä en kuitenkaan laskenut irti tai muutenkaan en halauksesta eroon pyristellyt. En, vaikka katseeni nyt käväiskin hieman myös ympäristössä. Sieltä se tosin palasi psykiatria vilkaisemaan hänen avattua perään suunsa.
'Aloititko siis pelkän Prozacin? Etkö saanut mitään tukevaa lääkitystä?' hän tarkenteli, mikä tuntui yrittävän saada ajatukseni panikoitumaan aiheesta ja olemuksenikin jännittyi. En edes tajunnut leukaperieni hieman rentoutuneen joko vaikenemiseni tai suun uudelleen avaamiseni yhteydessä ennen kuin jouduin siinä hetkessä jännittelemään leukaperiäni uudestaan. Ja niinpä emminkin muutaman sekuntin ajan vastaukseni kanssa. Oikeasti siis mietin psykiatrille valehtemista. Enhän ollut aikonut kertoa lisälääkityksestä Williamille.
"Mulle määrättiin myös Valium, mut en ottanut sitä", päädyin kuitenkin vastaamaan, mikä pakotti leukaperieni jännityksen hetkellisesti kaikkoamaan. Muuten jännittymiseni ei kuitenkaan ottanut kadotakseen, minkä puolesta oli hyvä, ettei nainen päättänyt kysellä sen enempää. Kunhan hän vain totesi katsovansa mitä voisi tehdä ja poistui sitten paikalta(?).

Nimi: Lehw

13.01.2018 21:29
William

En ollut Danielin kanssa ollenkaan samaa mieltä hänen kanssaan siitä, mitä hän sanoi. Joo, idiootti hän oli useastikin, mutta heikko ei. Eikä hän ollut idiootti tässä nytkään viiltelyn takia, vaan ennemmin silloin, kun esimerkiksi olin halipulainen eikä hän halunnut halia kanssani. Tai silloin kun hän suuttui Lucky-Charmille ihan turhasta koiran hössöttäessä omana itsenään. Tai no, silloinkin hän oli ennemmin tyhmä ja vähän vain idiootti. Ja nytkin hän oli idiootti pelkästään sen takia, että sai minut miltei itkemään.
Kundi kuitenkin tuntui hyväksyvän läheisyyteni. Lisäksi hän otti kädestäni kiinni, etten edes päässyt vetäytymään pois, vaikka olisin halunnutkin. Mitä en siis halunnut. Ihan jo siitäkin syystä, etten oikeasti alkaisi vollottamaan, mutta myös sen takia, että tarvitsin Danielia tässä ja nyt. En metrin päästä, vaan ihokontaktissa.
"Älä sano noin", puolestani vastasin kundin sanoihin, psykiatrista välittämättä. Samalla niiskahdin niin huomaamattomasti kuin kykenin, jottei Daniel kuvittelisi, että itkin oikeasti. Eikä silmiäni nyt niin pahasti edes kirveltänyt. Kai.

Nimi: E.M.

07.01.2018 13:18
Daniel

Vastaukseni myötä jätkä halasi minua tiukemmin, mutta kunnolla en silti saanut itseäni lopettamaan itseeni vetäytymistä. Oikean käteni otetta tulin tosin silti hölläänneeksi Williamin ujuttuaessa toisen kätensä käsieni väliin, ja jätkän kääntyessä paremmin halaukseen nojasin pääni paremmin toista kohden(?). Ihan vaikka sen jälkeen hiljaisen huojentuneesti hän väitti minua höpsöksi.
"Idioottipas, ja heikko. Kun alotin, en vaan voinu lopettaa", vastasin koettaen pitää äänensävyni kurissa ja vaikka teoriassa olin kyennyt lopettamaan viiltelyn. Sen perään vain tulin sen melkeinpä samantien uudelleen aloittaneeksi, ja osin siitä syystä sanojeni perään irrotin oikean käteni otteen kokonaan vasemmasta kädestäni, jotta kiedottua sormeni Williamin käden ympärille(?). Kuin siis estääkseni, ettei jätkä irrottaisi halaustaan, sillä vaikka en siihen kunnolla vastannut, tiukemman halauksen myötä tunnuin pystyvän pitää itseni paremmin kasassa. Siksi en silmiänikään tullut avanneeksi, vaikka silmien ummistuksen tiukkuus nyt hellittikin, ja samasta syystä en tullut samantien väittäneeksi psykiatrinkaan sanoille vastaan.
'Tiedän, että sinusta tuntuu siltä, mutta se ei tee sinusta heikkoa tai idioottia. Se kertoo, että kärsit vakavasta masennuksesta, johon tarvitset apua', nainen ehti nimittäin aikalailla käden otteeni siirron yhteydessä aloittamaan, ja äänensävynsä hän piti rauhallisena ja tyynnyttelevänä.

Nimi: Lehw

07.01.2018 11:49
William

Danielin vastaushalukkuus ei tuntunut lisääntyvän painostukseni myötä laisinkaan. Ennemmin hän tuntui sulkeutuvan vain entisestään, mikä taas tuntui minusta pahalta. Samalla toki huomasin hänen puristavan kättään, ja vähän pelkäsin, että hän halusi satuttaa itseään uudelleen.
Ehdin jo miettiä vaikka mitä kauhukuvia mielessäni ennen kuin kundi viimein avasi suunsa ja kertoi, että ongelma oli siinä, ettei hän ollut saanut opiskelupaikkaa. Ja siis. Olihan se sääli ja niin edelleen, mutta että sen takiako hän oli lähtenyt viiltämään itseään? Ei se ollut maailmanloppu, vaikka Danielista siltä näytti tuntuvan.
Itse olin kuitenkin huomattavan helpottunut, tavallaan. Kyse ei ollutkaan mistään sen suuremmasta asiasta, vaikka tilanne olikin vaikuttanut pahalta. Niinpä Danielin vastaus sai minut halaamaan toista välittömästi lujemmin samalla kun ujutin lempeästi mutta määrätietoisesti vapaan käteni kundin oikean käden alle, jotta estäisin häntä painamasta vasenta kättään(?).
Tunsin siinä sitten silmienikin lähtevän kostumaan pienesti, mitä yritin peittää tukahtuneella niiskaisulla ja paremmin halaukseeen kääntymisellä (u nou pää enemmin vastakkaiseen suuntaan ko mitä Danilla on?).
"Höpsö", pihahdin hiljaa huojentuneella, mutta tukkoisella äänellä toisen korvanjuuressa. Sillä se Daniel oli. Ylidramaattinen höpsö, jonka puolesta sai pelätä sydän syrjällään harva se päivä.

Nimi: E.M.

07.01.2018 01:02
Daniel

Vastaamatta jäämiseni ei tuntunut tuovan toivomaani ratkaisua tilanteelle. Sen seurauksena kertomisen painetta tuli nimittäin myös Williamin puolesta, kun jätkä sanahti hiljaa tahtovansa myös kuulla vastauksen. Rauhallisesta äänestä tuntui kuitenkin uupuneen jotain tuttua - tärkeää -, ja katseeni käväistessä toisen kasvoissa, joilta havaitsin rohkaisevan hymyn uupuvan. Siten katseeni jäi varsin lyhyeksi ennen kuin jo palautin huomioni sylissäni oleviin käsiini ja olisin tahtonut vetäytyä entistä enemmän itseeni.
Ei toisen toki millään tapaa vihaiselta tai painostavalta näyttänyt, lähinnä neutraalilta. Ja kait se olisi pitänyt ymmärtääkin, kun tilanne oli mikä oli, mutta niin en vain tehnyt. Sen oli pakko johtua siitä, että William oli pettynyt minuun, ja jos kertoisin, hän pettyisi vain pahemmin. Sitten hän viimeistään vihaisi minua. Toisaalta jos en vastaisi, sama tapahtuisi. Tunsin olevani totaalisesti puun ja kuoren välissä, mikä pahensi vain tilannetta.
Niinpä katseeni käsiin palauttamisen jälkeen jäin edelleen hiljaiseksi, vaikkakin painostuksen vaikutukset näkyivätkin ulospäin. Oikealla kädelläni lähdin puristamaan vasemman käteni kyynärpäätä kantositeen lävitse, ja ahdistuneen epäröinnin vivahteet nousivat niin kasvoistani että katseestani välittyväksi. Sekunti sekunnilta painostus tuntuikin vain kasvavan, kunnes lopulta vain pakottauduin valitsemaan kohtaloni.
"Se, että mä oon niin tyhmä. En ees päässy sisään sinne kouluun", pukahdin sitten lopulta. Mukamas kasassa olevasta äänensävyni tosin krässäsi nopeasti melkeinpä itkuun purskahtavaksi, mikä sai minut sulkemaan tiukasti silmäni ja puristin kättäni vielä tiukemmin. Äänensävylleni kun en vain voinut mitään, ja todeksihan minä sanani tarkoitin. Leukaperiäni yhteen purren koetin vain jotenkin yksinäni selvitä siitä ahdistuksen tunteesta ja yritin olla purskahtamatta itkuun.

Nimi: Lehw

06.01.2018 23:58
William

Koska Daniel suhtautui hyvin läheisyyteeni, ei aikeenani ollut liikkua muualle. En myöskään sanonut mitään koko kursimisen aikana, enkä oikeastaan sen jälkeenkään, vaan olin vain aloillani ja halasin toista. Vaikka nyt tunnuin olevani enemmän itseni herra taas, en silti halunnut prosessoida sitä, mitä äsken oli käynyt. Olisin vain alkanut itkemään, mitä en halunnut. Niinpä lähinnä istuin siinä ja silittelin Danielin kylkeä sen aikaa, mitä jäimme kahden kesken(?).
Psykiatrin tullessa annoin kundille aikaa puhua, mutten vieläkään liikkunut aloiltani, vaikka kundi tuntuikin käpertyvän enemmän itseensä(?). Kuuntelin tarkkaavaisesti sekä psykiatria että Danielia, ja kun heistä ensimmäinen ehdotti, että kundi oli yrittänyt itsemurhaa, tunsin sydämeni lähtevän kiitolaukkaan. Samalla tiesin jännittäväni kroppaani, liekö halaukseni kundistakin tiukentui hetkellisesti(?), sillä itsekin halusin kuulla vastauksen tähän kysymykseen. Aika paljon siltä se nimittäin oli näyttänyt. Ja senpä takia olinkin säikähtänyt niin helvetisti.
Niinpä Danielin vilkaistessa minua en vastannut vilkaisuun(?). Yritin pitää ilmeeni mahdollisimman neutraalina, vaikka suuni olikin puristunut miltei viivaksi. En pitänyt keskustelunaiheesta, mutta samalla halusin kuulla, mitä oikeasti oli käynyt. Lisäksi en uskonut voivani katsoa kundia ilman, että menettäisin kontrollin itseeni uudelleen, joten pyrin keskittymään muihin asioihin. Kuten esimerkiksi psykiatriin.
Tuntuihan se pahalta kuunnella, miten Daniel myönsi, että oli halunnut satuttaa itseään. Sekin tuntui pahalta, että hän oli tehnyt sitä aiemminkin, mutta senhän jo tiesinkin. Ja olin nähnyt arvet. Ei se ollut uusi juttu. Kaikista pahimmalta kuitenkin tuntui se, ettei toinen automaattisesti kieltänyt sitä, ettei halunnut satuttaa itseään enää.
Toki minä olisin halunnut uskoa, että oma läsnäoloni olisi auttanut jotenkin. Kun vastausta ei kuitenkaan kuulunut heti, oma katseeni laskeutui hetkeksi syliini ennen kuin annoin sen kiertää huonetta, jotten olisi alkanut itkemään. Samalla hiukan huokaisin, omaa oloani helpottaakseni. Ihan vaikka silloin Danielilta tuli kieltävä vastaus, jota olin odottanut. En vain enää tiennyt, sanoiko hän sen psykiatrin, minun vai itsensä takia, ja miten hyvin hänen sanaansa oli uskominen.
Kun psykiatri kysyi, oliko kundi yhä ahdistunut, tunsin voivani vastata hänen puolestaan myöntävästi. Kundi ei ollut normaali, joten oletettavasti hän oli yhä ahdistunut. Tai ainakin minun silmääni hän yhä oli, mutta mistä sitä tiesin. Kun olinhan minä kuvitellut, että itsetuhoisuuskin oli suunnilleen mennen talven lumia, ja silti löysin Danielin keittiöstämme sen näköisenä, että hän teki kovaa vauhtia kuolemaa.
Sen sijaan puheen tullessa ahdistuksen syyhyn, kohotin katsettani ja suuntasin sen Danieliin. Sillä se minuakin kiinnosti. Mikä oli saattanut saada toisen niin pahasti tolaltaan, että hän oli sortunut noin pahasti satuttamaan itseään?
“Haluaisin myös kuulla”, sanoin sitten hiljaa, kun kundista ei tuntunut irtoavan mitään. Pidin ääneni rauhallisena ja mahdollisimman ystävällisenä, mutta se lämpö, jolla yleensä kundille puhuin, oli vähän hukassa. Samoin hukassa oli rohkaiseva hymyni, kun katsoin toista, sillä tuntui siltä, että jos yrittäisin yhtään mitään muuta ilmettä kuin neutraalia naamiotani, alkaisin itkeä.

Nimi: E.M.

06.01.2018 00:11
Daniel

Ambulanssin saavuttua sairaalaan ja sairaalan ovista sisään päästyämme ahdistus tuntui kuin syventävän juuriaan, kahdestakin syystä. Ensinnäkään en olisi tahtonut sairaalaan. Olinhan viettänyt sairaalassa auton alle jäämisen jälkeen jo liian kauan aikaa, eivätkä pakotettuna sairaalassa makailusta jääneet muistot olleet kovinkaan positiivisia. Toki sairaala oli täysin eri, mutta kyllähän kaikki sairaalat näyttivät samalta. Toinen syy oli puolestaan se, että William poistui viereltäni. Siis käsiään vain pesemään - ja ihan suhteellisen lähelle -, mutta se vain tuntui paljon enemmältä akuuttiosastolta sänkypaikan saatuani.
Tipassa olemisesta huolimatta en kuitenkaan jaksanut pistää tapahtumille vastaan, mitä kautta paikalle pörhältänyt lääkäri pääsi avaamaan vaivatta vasempaa käteäni ympäröivät siteet. Verenvuoto oli selkeästi jo tyrehtynyt - oikeastaan jopa loppunut -, ja kyynärvartta puhdistettuaan lääkäri koetti kysyä minulta haavoista, mutten tahtonut kuunnella. Samoin vähälle huomiolle jätin hoitajan hääräämiset. Melkeinpä vain uppouduin ahdistuneisiin ajatuksiini kunnes William palasi. Sillä enhän käytännössä tuntenut tikkailuja lainkaan, kiitos vain pienesti tuntuneiden puudutuspistosten.
Eipä minua tosin olisi varmastikaan haitannut se, vaikka tikkailu olisi sattunut. Tai siltä minusta ainakin tuntui. Jätkän palattua paikalle keskittymiseni löysi kuitenkin kohteensa ajatukseni lisäksi myös Williamista. Varsinkin kun heti ensitöikseen hän istahti viereeni sängylle ja silitti tukkaani.
Toisesta jo jonkin aikaa erossa oltuani ajatukseni pääsivät nimittäin väittämään, ettei jätkän pitäisi enää olla siinä tekemäni jälkeen. Että en ansaitsisi toisen kosketusta ja lohdutusta, vaikka toisaalta se todellakin tuntui olevan sitä, mitä tarvitsin. Onneksi William ei kuitenkaan antanut minulle aikaa tehdä omaa päätöstäni ajatusten ristiriidassa, vaan hän veti minut puolimakoilevasta asennostani kevyeen halaukseen ja suukotti lyhyesti otsani sivua. Siinä vaiheessa tarvitsemisen puoli tuli voittaneeksi. Ahdistus tuntui hieman taas helpottavan.
Niinpä tipasta huolimatta parhaani mukaan vastasin oikealla kädelläni halaukseen, enkä käteni kasaan kursimisen ja uuden siteen virittelyn jälkeenkään ajanut jätkää pois sängyltä. Tahdoin pitää toisen siinä, minkä takia kampeuduin istuvampaan asentoon ja vedin jalkani koukkuun jääden istumaan aivan toisen viereen(?), mihin onneksi kykenin kiitos tiputuksen aiheuttaman hieman paremman olon. Kasvoiltani parantunut olotila ei tosin kummemmin näkynyt johtuen vielä hieman tallella olleesta kalpeudesta, verenhukan aiheuttamista hieman tummahkoista silmän alusista sekä aiemmista itkujen jäljistä(sovitaan ettei se ole halunnut pyyhkiä naamaansa). Paikatun ja kantositeeseen laitetun käteni melkeinpä piilotin koukistettujen jalkojeni ja kroppani väliin, enkä vastannut lääkärin kommentteihin kädestäni tai punasolujen määrän tutkimisesta. Hänen mukaansa olin kuitenkin onneksi vain nirhaissut lihasta ja jotakin valtimoa, mutta pysyvää vahinkoa ei pitäisi olla tullut. Korkeintaan käsi vaatisi levon jälkeen kerran tai pari fysioterapiaa pienen lihasvaurion vuoksi. Kotiin pääsemisestä hän ei kuitenkaan sanonut siihen hetkeen mitään.
Ja kyllähän siinä katsoin parhaaksi vain olla hiljaa(?), vaikka lääkäri ja hoitaja lähtivätkin luotamme. Sitä en tiennyt miten se tilannetta auttaisi, mutta vaihtoehto tuntui oikealta. Osin ehkä siksi, etten helpotuksen tunteesta huolimatta rintaani kiristämään jääneeltä ahdistukselta tiennyt mitä sanoa. Hetkeä myöhemmin minun vain taisi kuitenkin olla pakko tietää.
Noin kymmentä minuuttia myöhemmin(?) luoksemme nimittäin saapui nainen, joka esitteli itsensä sairaalan päivystäväksi psykiatriksi ja pyysi minua kertomaan mitä tapahtui. Katseeni vilkaisi lyhyesti häntä, mutten vastannut mitään ennen kuin käänsin katseeni eteenpäin. Sitten nainen kuitenkin teoriassa ilmoitti, että minun olisi vain pakko puhua, jos tahtoisin pois.
'Ymmärrän, jos et tahtoisi puhua, mutta minun on varmistuttava, että olet henkisestikin ottaen kunnossa ennen kuin kotiutamme sinut. Jos edes yrität vastata kysymyksiin, tiedämme parhaimman tavan auttaa sinua ja pääset mahdollisimman nopeasti kotiin. En kiusaa sinua turhanpäiten, lupaan sen.' Niin psykiatri taisi tarkalleen ottaen sanoa, minkä perään hän toisti aiemman pyyntönsä. Hetken olin kuitenkin hiljaa kuin pakotteen laatua arvioiden, minkä jälkeen lyhyen hetken vaikutin yrittävän keksiä sopivaa vastausta. Ja sen siis teinkin.
"Ahdistuin", vastasin sitten jotakuinkin hiljaiseen ääneen ennen kuin katseeni käväisi psykiatrissa. Enempää sanoja en kuitenkaan heti yhteen vastaukseen suustani ulos saanut, ja katseeni palasi sängyn päätyyn osuvaksi, minkä nainenkin taisi havaita.
'Ja sitten viilsit kättäsi?' hän tuli nimittäin jatkaneeksi tiedustelevaan sävyyn, mikä sai minut nyökkäämään pienesti. Se puolestaan sai toisen jatkamaan.
'Ahdistuitko niin paljon, että yritit tappaa itsesi?' nainen jatkoi, mikä sai minut pudistamaan päätäni.
"En", tarkensin vielä pienen hetken perään, minkä jälkeen katsahdin Williamia kohden. Ahdistukseni kanssa minusta tuntui kuin minun olisi pitänyt sanoa enemmänkin, mutten vain tiennyt mitä, ja siksi käänsin katseeni psykiatrin puoleen.
'Tahdoitko siis vain satuttaa itseäsi?' nainen tahtoi kuitenkin vielä tarkentaa, mihin vastasin nyökkäyksellä. Samoin tein seuraavaan kysymykseen, kun hän kysyi olinko satuttanut itseäni aiemmin. Sitä seuranneeseen kysymykseen - halusinko vielä satuttaa itseäni - en kuitenkaan saanut vastattua yhtä nopeasti.
Heti ensivastaukselta en nimittäin tiennyt. Tai en tuntunut tietäväni, en ollut edes miettinyt asiaa. En sitten Williamin pörhällettyä paikalle ja keskeytettyä minut, vaikka olin edelleen ahdistunut. Toisaalta enhän minä ollut tahtonut viiltää viimeisiä kertoja, mutta minun oli ollut vain pakko. Koska olin pettänyt jätkän, mikä aatteena sai huomioni käväisemään Williamissa. Tiesin, että hän tahtoisi minun vastaavan kielteisesti, ja pienen arpomisen perään käänsin katseeni eteenpäin.
"En. Mä tahdon vaan kotiin", vastasin siten jatkojeni kanssa psykiatria vilkaisten.
'Katsotaan sitä kotiin lähtöä hieman myöhemmin' hän vastasi pienesti hymähtäen. 'Entä oletko vielä ahdistunut?' nainen jatkoi siitä luentavasti, mikä tuntui saavan aiemman mukaisen harkitsevan vastaanoton puolestani. Osin jo siksi, että ahdistuksen määrän - tai vain olemassa olon - toteaminen tai miettiminen tuntui pökittävän tunnetta. Ja tiedä sitten arvasiko hän empimiseni.
'Tai voitko kertoa, mikä sai sinut niin ahdistuneeksi?' psykiatri tuli nimittäin jatkaneeksi hetken vastaamattomuuteni perään ja kuin tarjoten minulle vaihtoehdon, johon voisin vastata. Vaihtoehto numero kaksi tuntui kuitenkin olevan vielä huonompi, sillä korkeintaan se tuntui muistuttavan ahdistuksen todellisen syyn mieleen. Tai siis juurikin sen syyn, mikä katkaisi kamelin selän, eli varasijan saamisen.
Se taas nostatti sisäistä ahdistustani, kun ajatukset muistavat taas asiat, jotka kolme ensimmäistä viiltoa olivat kaikottaneet pääkopasta. Itseni lynkkaavat ajatukset ja kuinka paska minun täytyi olla, että munasin, mikä sai leukaperäni jännittymään ja koetin parantaa asentoani, vaikkei siihen ollut tarvetta. Samalla katseeni kääntyi pääasiallisesti alas kohti paketoitua kättäni, jonka peitoksi vedin oikean käteni. Katseen karkailua pienen panikoinnin muodossa en silti pystynyt estämään, enkä tiennyt peittikö leukaperien jännitys tarpeeksi ahdistuksen ilmettä alleen. Muta kun enhän minä voinut kertoa siinä ääneen kuinka tyhmä olin. Niinpä jätin täysin vastaamaatta ja yritin esittää kuin minua ei vain huvittaisi.

Nimi: Lehw

04.01.2018 22:18
William

Niin siinä sitten seisoin. Jossain välissä ristin käteni ja rutistin verisillä käsillä kylkiäni pitääkseni itseni paremmin koossa, kun Danielia nostettiin paareille. Kun minulta kysyttiin, tulisinko mukaan(?), nyökkäsin automaattisesti. Sanallista vastausta en saanut ulos, mutta onneksi ensihoitajat eivät tuntuneet olevan huolissaan minun voinnistani, vaikka olinkin varmasti vähintään yhtä kalmankalpea kasvoiltani kuin Daniel(?).
Ambulanssissa ahtauduin kundin viereen, vaikken paareille mahtunutkaan. Silti yhä tuntui jotenkin siltä kuin pää ja kroppa olisivat olleet eri paria. Mikään ei tuntunut todelliselta. Ei oikeastaan silloinkaan, kun otin Danielia kädestä(?). Parempi se oli kuitenkin kuin jos olisin vain istunut aloillani ja tuijottanut tyhjyyteen. Olisi pitänyt olla normaalimpi, mutta tuntui kuin olisin seilannut unessa.
Siirtyminen autosta sairaalaan tuntui menevän hetkessä. Tuntui kuin jäseneni liikkuisivat itsestään, etten ollut itseni hallinnassa, vaikka olinkin rauhallinen kaiken aikaa. Hetkellisesti havahduin asioiden kulkuun siinä vaiheessa, kun olin hinkannut käsiäni saippualla jo useamman minuutin. Kuivunut veri valuin viemäriin vaaleanpunaisina juovina, ja siinä välissä tajusin, etten oikeastaan muistanut, miten olin huoneeseen päätynyt. Sulkiessani hanan ja kääntyessäni taas ympäri, näin kuitenkin yhä paikkailtavana olevan Danielin(?), joten onnekseni en ollut lähtenyt vaeltelemaan minnekään. Muistikatkokset eivät tuntuneet siinä hetkessä normaaleilta.
Kaikessa rauhassa askelsin takaisin sängylle ja lainkaan sen kummemmin asiaa miettimättä istahdin Danielin viereen(?). Samalla ojensin tällä kertaa puhtaat sormeni silittääkseni kundin tukkaa ennen kuin vedin häntä kevyeen halaukseen(?) ja kumarruin painamaan ääneti vasten Danielin otsansivua(?). Suukko ei ollut mitenkään pitkä, mutta tuntui, että tarvitsin sitä itse. Samoin kuin fyysistä läheisyyttä, sillä Danielin käsi sai edelleen sisuskaluni pyörimään karusellissä. Ihan vaikka se olikin jo miltei kasassa jälleen.

Nimi: E.M.

31.12.2017 22:25
Daniel

Pyyntöni myötä Williamin katse hakeutui puoleeni, mutta en silti saanut toiselta kaipaamaani vastausta. Toisen mielestä minun oli 'pakko' mennä ja sanat kuulostivat tukahdetuilta, mikä ei voinut tarkoittaa hyvää? Eihän? Ei ainakaan minun ajatusteni mielestä, kun toinen ei edes tullut luokseni.
Koska saletisti jätkä oli vihainen. Siksi hän seisoi kauempana. Siksi hän vastasikin niin lyhyesti. Mitenkään en osannut auttaa itseäni näkemään tilanteen kuten se oikeasti oli, että William oli pahasti huolissaan ja tolaltaan ja pysyi poissa ensihoitajien tieltä. Enhän itsekään ollut verenvuodosta huolestunut. Kaikesta muusta olin tosin sitäkin enemmän huolissani. Williamin mielipide tuntui olevan kaikki siinä hetkessä, ja nyt kaikki tuntui olevan toisen aiempia sanoja vastaan. Ja se jos mikä piti yllä ahdistustani, jopa tuntui pahentavan sitä.
Siksi katseeni siirtyikin Williamista sivummas lattian puoleen ja nielaisin kuin kyyneliä pidätelläkseni ahdistuneen ilmeen pysyessä kasvoillani. Aiemman itkuni määrän huomioiden tuskin olisin kuitenkaan edes saanut enää itketyksi. Se kuitenkin tuntui ainoalta mitä saatoin tehdä. Kropastani ei lähtenyt voimaa vasemman käteni vapaaksi saamiseen tai ylös nousemiseen. Jomman kumman niistä kun olisin todellakin tahtonut tehdä, varsinkin kun naispuolinen ensihoitaja sanoi ystäväni olevan oikeassa ja sen olevan parhaakseni. Siltä se ei vain tuntunut. Kaikki tuntui vain menevän pieleen, ja pelkäsin jälleen menettäväni Williamin.
Ja se tuntui kamalalta, jos se erikseen piti sanoa. Ahdistus ja pelko rinnassa etkä jaksanut tehdä asialle mitään. Ainoa mihin kaiken paskan saattoi purkaa jaksamisen rajoissa oli ajatukset, jotka lykkäsivät sen takaisin omaan niskaani vaikkakin epävarmemmalla temmolla kuin normaalisti. Sen tähden en kuitenkaan kiinnittänyt melkeinpä minkäänlaista huomiota ensihoitajien puuhiin heidän paketoidessa vasemman kyynärvarteni paksuin sidoksin heti kiristyssiteen laittamisen jälkeen. Keskustelu ainakin meni ohitse korvieni, vaikkakin toinen ensihoitaja onnistui havahduttamaan minut hetkellisesti silmieni ummistuttua. Tiedä sitten kuinka paljon tilanteesta oli syyttäminen ahdistukseni tasoa ja kuinka paljon johtui verenhukasta.
Tipan laittoa - johon sentään reagoin katseellani ja hieman oikeaa kättäni liikauttamalla - myöhemmin oli kuitenkin jo se hetki, kun kotoa lähtemisen pakote astui voimaan. Ensihoitajat auttoivat minut viereeni siirretyille paareille, mikä aiheutti uudemman huimauskohtauksen ja hetkellisesti luulin, että päässäni sumentuisi täysin. Niin ei kuitenkaan käynyt ja sykkeeni tarkistamisen jälkeen lähdimme matkaan(?). Me kaikki siis.
Williamkin kun lähti mukaan(?), tiedä tosin olisinko edes suostunut lähtemään ilman toista. Toisaalta en tiedä olisinko jaksanut pistää vastaan yhtään sen paremmin kuin aiemminkaan. Jätkän läsnäolo tuntui joka tapauksessa kuin luovan lohtua pimeään, vaikka ahdistus ja pelko Williamin mielipiteestä matkasivatkin vahvasti mukanani ambulanssiin päästessämme. Minulla kun ei tuntunut olevan lainkaan kontrollia tilanteeseen, se oli kaikki kaikonnut ensihoitajien tultua. Nyt se sitten vain jatkui ambulanssin sireenien pärähtäessä päälle ja ambulanssin lähtiessä pikaisesti liikkeelle kohti sairaalaa. Sentään kuitenkin matkan aikana sain sormeni jätkän sormien lomaan(?), ja kosketuksesta sain jotain, johon koetin keskittyä. Keskustelu kun ei tuntunut luonnistuvan, joko väsymyksestä tai ahdistuksesta johtuen.

Nimi: Lehw

30.12.2017 23:17
William

Päästäessäni ensihoitajat sisään, jäin itse enemmän taustalle, jotten olisi tiellä. Seurasin sivusta ollen yhtä huolissani kuin aiemminkin, kenties vielä enemmänkin kuin äsken. Huomasin itsessänikin lieviä shokin merkkejä, mutta ne nyt eivät liittyneet mitenkään veren vuotamiseen, vaan ennemmin koko tilanteeseen. Kaikki tuntui niin epätodelliselta, etten meinannut vielä käsittää koko asiaa.
Tuntuikin siltä, että havahduin takaisin tilanteeseen vasta sitten, kun kuulin Danielin sanat. Hain myös toisen automaattisesti katseeseeni, vaikka heti sen tehtyäni, olisin halunnut katsoa pois. En minä pystynyt katsomaan toista tuollaisena. Olisin halunnut tehdä mitä vain, että kundin olo olisi parantunut. Olisin jäänyt hänen kanssaan tänne, jos se olisi ollut parasta, mutta kun ei ollut. Nyt koko tilanne ja Danielin ilme olivat vain saada minut itkemään, minkä takia leukani värähtikin uhkaavasti. Kurkkua kuristi.
“Sinun on pakko”, sain kohtalaisen tukahtuneesti ulos suustani. Olisin halunnut lohduttaa toista, halata ja kertoa, että kaikki menisi hyvin, mutten saanut itseäni liikkeelle, jotten olisi häirinnyt ensihoitajia. Niinpä siinä sitten seistä tönötin ja yritin pitää itseni kasassa. Näyttää siltä kuin kaikki olisi hyvin.

Nimi: E.M.

10.12.2017 21:11
Chin Ho "Cho"

Katseen kääntäminen tekemisiini oli ollut varsin hyvä idea, sillä minulla olisi ollut katsekontakti Valentiniin, ei pokkani olisi pakolla pitänyt yhtä hyvin toisen vastauksen alla. Nytkin hymyni nyki hieman itseään vahvemmaksi.
Nuoren miehen vastaus oli nimittäin myöntävä, eikä hymähdys antanut minkäänlaista viitettä siitä, että toinen olisi vastannut myöntävästi vasten tahtoaan. Siten viimeisimmätkin sotkut Valentinin vatsalta puhdistettuani ja käytetyt vessapaperit selkäni taakse siirrettyäni palautin katseeni miehen puoleen. Ja siitä sitten asetuin paremmin kyljelteni makuulle toisen vierellä (koska ilmeisesti äsken oli enempi vasempaan käteen nojaileva), minkä jälkeen jäin kuuntelemaan toisen lausumaa kysymystä. Lainkaan en tajunnut Valentinin ajatusten edes käyneen missään suunnalla, josta toinen tahtoisi niitä harhauttaa.
"Sukuni on kauempaa, mutta itse olen syntyperäinen zealwickiläinen", vastasin, minkä yhteydessä sain viimeinkin tasoitettua hymyäni. En nähnyt minkäänlaista syytä kierrellä vastausta, mutta toisaalta en tajunnut ottaa vastauksessani huomioon sitä, että en tiennyt mistä biologisen isäni suku oli peräisin. Sen miettiminen oli joskus lapsena tuntunut tärkeältä mutta jäänyt kuitenkin välistä, sillä eomma ei tahtonut kertoa juuri mitään hänestä. Toisaalta ihan hyvä, että se jäikin pois mielestä, ties minkälaiseksi vastaukseni olisi silloin mennyt. Ja miltä olisin Valentinin mielessä näyttänyt. Se olisi voinut olla liikaakin informaatiota.
"Entä sinä? Ainakin sanoit matkustelleesi?" jatkoinkin siten vastaukseni perään osin kohteliaisuudesta mutta toisaalta - jopa suuremmalta osin - mielenkiinnosta. Ja sitä paitsi olihan Valentin antanut minulle luvan jäädä siihen lähelle odottamaan, eikä minua haittaisi pidentää tätä hetkeä, vaikka jossain mieleni sopukoissa varmasti tiesinkin liikkuvani epäilyttävillä vesillä. Tosin sitähän olin tehnyt jo siitä hetkestä lähtien, kun istuin miehen kanssa tänään samaan pöytään baarissa.

Nimi: Kiiwi

05.12.2017 19:52
Valentin

Cho vakuutti ettei viivyttelyni haittaisi ja suuntasi sitten kylppäriin. Itse jäin sanojani myyötäillen vielä makoilemaan sängylle. Katseellani tosin seurasin Chon rennontuntuista kulkua sen verran mitä pystyin, ennen kuin hän siirtyi vessan puolelle.
Ajatukseni liitelivät missälie kunnolla mihinkään tarttumatta siihen asti kunnes huomasin Chon palaavan. Seurasin taasen katseellani kun hän asettui oikealle puolelleni puoliksi makoilemaan. Olin osittain kiitollinen hämäristä mielentiloistani sillä en ehtinyt nolostua tilanteesta sen kummemmin.
”Ei haittaa”, vastasin hymähtäen. Chon kysymyksestä lähti kuitenkin ajatusketju liikkeelle, sillä olin olettanut, ainakin etäisesti, että tämä… säätö oli samaa luokkaa kuin edellinenkin. Maksullinen siis. Joten siitä seurasi se oletus, että tottakai Chonhan pitäisi odotella, että voisin maksaa hänelle. Toisaalta kysymys sai melkein miettimään, oliko Cho sittenkään sen kannalla, että tämä oli maksullista. Toisaalta olihan myös mahdollista, että mietin kaikkea liikaa, ja että kysymys oli esitetty vain kohteliaisuudesta.
”Ootko muuten asunut täällä syntymästäs asti vai ootko kotosin muualt?” kysyin ajatuksieni aihetta vaihtaen.

Nimi: E.M.

17.11.2017 20:57
//itsetuhoisuuden seuraamuksia//

Daniel

Williamin sanat ja silittelyt tuntuivat kuin luovan minussa pientä toivonkipinää sen suhteen, ettei jätkä vihaisi minua itseni satuttamisen tähden. Toki ajatukseni yrittivät väittää tehokkaasti toisen sanoille vastaan, mutta juuri sen takia tunnuin vain takertuvani entistä tiukemmin Williamin sanoihin. Kuin hukkuva viimeiseen oljenkorteensa, ja osin se sai minut myös kuuntelemaan toisen jatkoja. Ihan vaikka minusta tuntuikin, etten kyennyt rauhoittumaan. Tai en uskonut tilanteen niin pahakaan olevan, että vuotaisin kuiviin.
Ajatusteni takia en kuitenkaan uskaltanut väittää jätkälle vastaankaan. Siten seuraavat hetket koetin pakottaa itseni rauhallisemmaksi. Silmien sulkemisesta, niiskuttamisesta, nieleskelystä tai Williamin sanojen mielessäni toistamisesta huolimatta en kuitenkaan saanut hengitystäni selkeästi rauhallisemmaksi. Ahdistuksen tunne tuntui myös kuin jämähtäneen kurkkuun ja sydän hakkasi rinnassani rauhoittumatta. Siten yritykseni saattoi sanoa olleen varsin epäonnistunut, vaikkakin aktiivinen kyyneleetön itkemiseni nyt helpottikin. Tosin tiedä kuinka paljon se johtui heikotuksen pahenemisesta ja sen aiheuttamasta väsähtäneestä olotilasta.
Sitä se nimittäin teki. Minulle alkoi melkein tulla jo fyysisesti paha olo heikotuksen ja hiljaa tulevan vilun vuoksi, minkä takia silmäni avasin seuraavan kerran vasta, kun tunsin Williamin työntävän minua hieman kauemmas. Samalla reaktionomaisesti hölläsin oikean käden otettani jätkästä ja parhaani mukaan vetäydyin poispäin toisesta osin omin voimin. Se pieni asennon muutos aiheutti kuitenkin huimauksen tunteen, minkä takia nojasin selkäni varsin tehokkaasti takanani edelleen ollutta keittiönkaappia vasten ja otin jopa hieman tukea vapautuneesta oikeasta kädestäni. Samalla William sai tosin ongelmitta solmittua pyyheliinan ranteeni ympärille, minkä lisäksi huimauksen tunne helpotti sen verran toisen sanoihin mennessä, että saatoin toimiakin niiden mukaisesti vedettyäni kädet syliini.
Toki sanojen ja tekemisieni välissä oli selkeä viive, mutta jätkän avattua oven sain otettu oikealla kädellä vasemmasta ranteestani löyhästi kiinni. Suuremmin en kuitenkaan rekisteröinyt sitä, että William oli ehtinyt mihinkään kauemmas luotani, sillä uudemman kerran suljin silmäni, vaikka kuulin jonkun muun kuin Williamin äänen kaikuvan ovelta päin(Danielin nimi tulee varmaan vähintäänkin esille?). Samalla nojasin takaraivoni keittiökaappia vasten, enkä kalpenemaan lähtevän ihoni kanssa vaikuttanut varmastikaan kovinkaan voimalliselta. Siksi kait tulinkin keskeytetyksi vain lyhyttä hetkeä myöhemmin.
'Voitko avata silmäsi ja laskea irti ranteestasi?' kuulin nimittäin jonkun puhuvan selkein sanoin ja varsin läheltä. Se saikin minut sitten avaamaan silmäni, ja huomasin ensihoijajan asettautuvan eteeni. Mitään siinä en kuitenkaan osannut sanoa, kunhan vain seurasin heikotukseni kanssa sivusta, kun mies veti toisenkin kumihanskan käteensä (tää kuulostaa niin pahaenteiseltä) ja otti sitten minua kiinni oikean käteni ranteesta. Se sai otteeni toki irtoamaan vasemmasta kädestäni, mitä kautta 'hyvä' sanahtaen ensihoitaja otti tiukan otteen vasemmasta ranteestani. Moisesta huolimatta katseeni lähti selaamaan ympärilleni.
Äkisti ahdistukseni tuntui nimittäin saaneen uutta potkua ensihoitajan läheisyyden takia, ja reaktio onnistui pilkahtamaan heikotuksenikin lävitse. Enhän minä ollut halunnut ketään tänne. Naispuolisen ensihoitajan havaitsin kaivelevan laukusta kait sidetarpeita, mutta hänen näkeminen korkeintaan tuntui ahdistavan lisää. Etsinhän minä katseellani Williamia, ja vasta jätkän katseeseeni saadessa(?) saatoin sanoa ahdistuksen äkkikohoamisen pysähtyvän. Tai ehkä jopa hieman helpottavan ennen kuin ajatukseni yrittivät potkia helpotusta päähän, mikä sai toiseen suuntautuvan katseeni vetäytymään osin pyytäväksi. En minä tahtonut mennä mihinkään. Samalla ensihoitaja sai kuitenkin laskettua sykkeeni oikean käden ranteestani ja oikean käteni vapaaksi laskettuaan hän vilkaisi paremmin vasemman käteni viiltoja puristusotteensa välistä.
'Otatko saman tien tipankin?' mies huikkasi sitten parilleen, joka lyhyen vastauksensa perään teki työtä käskettyä. Kokemuksen äänin hän osasi bongata ulkoiset oireeni ja yhdistää ne helposti viilloista vuotaneeseen verimäärään. Sitä minä kun en ollut lainkaan osannut tehdä, ja tajuttuani oikean käteni olevan taas vapaana koetin sen voimin pukata itseäni ylös istuvasta asennosta. Heti parin senttimetrin nousun perään huimauksen tunne iski kuitenkin saman tien ja jouduin antamaan periksi. Osin asiaan vaikutti myös nopeareaktioinen ensihoitaja, joka vapaalla kädellään esti suuremmat ylöspyrkimisen yritykset.
'Daniel, ole vain ihan rauhassa', hän sanahti sitten rauhallisesti, mikä sai katseeni kääntymään ensihoitajan puoleen. 'Olet vuotanut jonkin verran verta ja olet jo lievässä shokissa. Sen takia on tärkeää, että jaksaisit pitää silmäsi auki ja pysyä aloillasi sillä välin, kun sidomme kätesi ja laitamme sinulle tipan. Se helpottaa oloasi hieman ennen kuin viemme sinut sairaalaan', miehen selostus jatkui samalla kun katseeni eksyi sanojen joukossa Williamin puoleen ja siitä sitten takaisin ensihoitajaan. Sanallista vastausta en kuitenkaan toiselle tarjonnut, vaan ainoastaan puhdistin päätäni kuin en olisi uskonut sanaakaan, minkä perään katseeni kääntyi takaisin jätkän puoleen.
"Mä en tahdo mennä", sanoin Williamille pyytävään sävyyn, josta myös ahdistukseni kaikui. Tiedä tosin mitä se sitten muuttaisi. Ei minulla nimittäin ollut järin fyysistä voimaa - tahdonvoimasta puhumattakaan -, jotta olisin jaksanut pistää vastaan ensihoitajille naisen jo tuodessa esille kaivamansa tarvikkeet luokseni.

Nimi: Lehw

13.11.2017 22:52
//jatkuu//

William

Danielin anteeksipyyntöjä oli kamalaa kuunnella. Olin jo valmiiksi niin hätääntynyt ja huolissani toisen voinnista, että itkuiset pahoillaan olemiset olivat vähällä saada minutkin itkemään ja se jos mikä oli ulkona laskuista. En voisi alkaa pillittämään jos siitäkin syystä, etten näkisi mitään, mutta ennemmin sen takia, että toisen meistä piti olla vahva ja määrätietoinen tässä tilanteessa. Eikä kundi oikein jättänyt minulle vaihtoehtoja heittäytyä tunteelliseksi nyt.
Niinpä yritin jälleen hyssytellä toista samalla kun siirryin silittelemään kundin päätä ottamatta ollenkaan huomioon verisiä käsiäni. Sillä asialla ei nyt yksinkertaisesti ollut merkitystä, kun yritin keskittyä hätäkeskuksen päivystäjän puheeseen ja vastailla hänelle samalla kun pyrin tarkkailemaan Danielin tilaa ja käden vuotamista. Puhe vihaamisista kuitenkin vaati mielestäni jonkinlaisen kunnollisenkin vastaamisen.
"En minä sinua vihaa. En pysty sellaiseen", sanoin niin kuin asia olisi päivänselvä ja minulle se olikin. Tuntui siltä, että ihan sama mitä toinen teki, en pystyisi vihaamaan häntä. Kundi oli minulle liian tärkeä, että olisin voinut vihata häntä sanan oikeassa merkityksessä.
"Nyt sinun täytyy kuitenkin rauhoittua ja hengittää rauhallisesti, muuten vuodat kuiviin", jatkoin yhä määrätietoisella äänellä, vaikka oikeasti olisin halunnut alkaa panikoida veren määrästä. Pelkäsin, että toinen oikeasti kohta retkahtaisi tajuttomana syliini, minkä takia käsien lipsuminen sai aikaan vain enempää huolta. Samalla puristin toisen rannetta vielä lujemmin.

Onneksi tovin kuluttua saatoin kuulla ovikellon soivan. Työnsin Danielin hiukan erilleen minusta(?), jotta saatoin irrottaa otettani toisen kädestä. Muutaman hetken käytin siihen, että sidoin pyyheliinan solmulle toisen ranteen ympärille. Ei se ollut yhtä hyvä kuin puristaminen, mutta parempi kuin ei mitään.
"Purista sitä", käskin vielä kundia ennen kuin nopein askelin harpoin ovelle, avasin lukon ja päästin ensihoitajat sisälle.

Nimi: E.M.

13.11.2017 11:20
//itsetuhoisuuden seuraamuksia//

Daniel

Todistamiseni eivät vain onnistuneet, sillä William piti tiukasti ranteestani kiinni eikä suostunut laskemaan irti. Kättäni hän oikeastaan ohjasi korkeintaan ylemmäs ja samalla hän jatkoi hyssyttelyitään, mikä sai minut luopumaan vastaanväittelyistä muttei lopettanut itkuani. Sen perään jätkä sitten kertoi osoitteemme, mikä tarkoitti tilanteen lipuvan entistä kauemmas hallinnassani olemisesta.
Tosin sentään toinen ei jättänyt minua. Päivystäjän ohjeistaessa omiaan William pysyi vierelläni, ja todettuaan, ettei uskaltaisi jättää minua, hän jopa siirtyi halaamaan minua pienesti yhden käden voimin vain toisella kädellä rannettani nyt puristaen. Ja vaikka kysyttäessä tuskin olisin halausta todennut tarvitsevani, lyhyen itkuisen empimisen perään käännyin hieman paremmin toisen puoleen ja vastasin halaukseen oikealla kädelläni(?). Aluksi tarkoituksenani oli myös hakea jätkästä jonkinlaista tukea leualleni, mutta aennon suhteellisen nopea vaihtaminen tuntui kuitenkin hieman huipauttavan päässä, minkä takia tyydyin vain nojaamaan otsani toista vasten(?) ja suljin silmäni. Samalla minulta menivät ohitse päivystäjän myöntyvänluontoiset sanat siitä, että William voisi jäädä luokseni, jos vaikutin vielä millään tapaa itsetuhoiselta. Jos kuitenkin rauhottuisin, olisi paineside hyvä tehdä, vaikka ambulanssi olikin jo matkalla ja nopeasti perillä.
Williamin halaamisesta huolimatta minä en kuitenkaan kunnolla rauhoittunut. Lähinnä minusta tuntui siinä otsaa toista vasten painaessa, että olin jo itkenyt kaikki mahdolliset kyyneleeni, kun kyynelvirtani lähti tyrehtymään. Itkuisesta olemukseni silti meni, eikä viilellyn käteni kohottaminen ollut lopettanut verenvuotoa. Lähinnä se tuntuikin vain saaneen verinorot valumaan viilloista kohti kyynärtaivetta ja kainaloa, vaikka olihan vuoto hitusen helpottanut. Minä en sitä kumminkaan ajatellut. Ajatukseni kun tuntuivat kiertävän vain kehää ja minulle tuntui tulevan heikompi olo halauksesta huolimatta, minkä takia hetken päästä minun oli pakko avata suuni päivystäjän äänen kuuluessa puhelimen kaiuttimesta taustalla(?).
"Mä oon pahoillani. En mä..tarkoittanu.." aloitin pakottaen ääntäni pois itkuisen sopertavasta, missä ensimmäisten kolmen sanan kohdalla jopa onnistuin. Sitten soperrus kuitenkin palasi takaisin, mikä sai sanani keskeytymään ja painoin silmiäni entistä tiukemmin kiinni. Se tuntui tosin onnistuvan vain hetken ennen kuin ponnistus tuntui kuin liian suurelta, minkä takia vastaavasti katsekontaktin hakeminen Williamin kanssa jäi toteuttamatta. Niiskaisun perään jatkoinkin sitten eri aiheesta. Tai tärkeämmästä aiheesta.
"Älä vaan vihaa mua.." sopersin kuin epätoivoista - yhteen henkäykseen tungettua - pyyntöä toivoen, minkä perään henkäisin ilmaan syvästi sisään. Kyyneleettömän itkuni takia hengitykseni oli toki epätasaista, ja ehkä sykkeeni oli osin jatkuvassa noususuhdanteessa siitä syystä. Syke tuntui nimittäin pauhaavan vain entistä tiheämmin korvieni juuressa, ja samaan aikaa heikotus tuntui aina pientä astetta varmemmin, mikä sai oikean käden halausotteen hetkellisesti herpaantumaan ennen kuin tajusin viiveellä korjata tilanteen.
Itkusta heikotus tosin mielessäni korkeintaan johtui. Idioottimaistahan se oli, etten pystynyt ryhdistäytymään. Asian todellisen laidan paljasti kuitenkin viiltohaavoista vuotaneen veren määrä, eikä shokin näkyvämpien oireiden ilmestyminen ollut enää kaukana. Siten heikotukseni tuntui olevan etukäteisvaroitus pikkuhiljaa ilmentyvälle ihon kalpeudelle ja nahkeudelle. Jos nimittäin tarkkaan olisin kyennyt keskittymään muuhunkin kuin Williamin läsnäoloon, ahdistuksen tunteisiini ja ajatuksiini, olisin saattanut tajuta, että heikotuksen lisäksi minua kylmäsi jo hitusen.

©2018 ✗ ZEΔLWICK ✗ - suntuubi.com